tiistai 15. joulukuuta 2015

Ei tehdä tästä nyt numeroo

Bloggatessa joudun toisinaan puntaroimaan, mistä asioista bloggaan ja mistä en. Silloin kyse on henkilökohtaisista asioista ja siitä, kuinka paljon haluan niitä lukijoilleni avata. Muilta osin linjani on ollut alusta asti selvä: aihetta, jota en voisi käsitellä millään tavoin ei ole olemassa. Henkilönä olen ensisijaisesti taiteilija, en yksityishenkilö, en vammainen enkä varsinkaan yksityishenkilö, jolla on vamma.

Blogin alkutaipaleella blogista tehtiin postaus Suomi24-keskustelupalstalle. Kommentointi oli pääosin positiivista, mutta joukkoon mahtui myös yksi kirjoittaja, jota ei omien sanojensa mukaan napannut. Syyksi mainittiin blogin vuolas kirjoitustyyli, pitkät yhdyssanat ja silloinen violetti taustaväri. Lopuksi kirjoittaja totesi, ettei itse koskaan ota omaa vammaansa esille, vaan puhuu siitä ainoastaan kysyttäessä.

Melko irrallinen loppuhuomio ulkoasuteknisiin seikkoihin blogissa, jossa en koskaan kerro täysin suoraviivaisesti omasta elämästäni ja omasta vammastani.

Aina joku pahoittaa mielensä. Aina jonkun mielestä löytyy joku parempi tapa, jolla liikuntarajoitteinen voisi olla esimerkillinen liikuntarajoitteinen ja kirjoittaa siitä. Yleensä en puntaroi tällaisia asioita, mutta yhden kerran olen tehnyt niin. Katselin sinä päivänä lentokoneen ikkunasta ja mietin, voinko minä ollenkaan mainita blogissani, että olen matkustanut Las Vegasiin.

Jos naureskelinkin mojovasti nettikommentoinnille, olin mojovasti epävarma siitä, murentaisinko matkakertomuksillani vähempiosaisten liikuntarajoitteisten vaivalla rakentamaa tietoisuutta siitä, että moni liikuntarajoitteinen elää reilusti köyhyysrajan alapuolella onnistumatta saamaan toivomaansa työpaikkaa. Päästäkseen Vegasiin yhdessä henkilökohtaisen avustajan kanssa tarvitaan tuntuva tukko kahisevaa.

Minulla ei ole omaa autoa, lemmikkejä, lapsia tai miestä, joista monelle aiheutuu menoeriä. Ennen matkaa minäkin tietenkin säästin ja tein jokapäiväisiä rahankäytöllisiä valintoja.
Edes isäni ei ole rikas eikä siksi toisekseen niin antelias, että olisi kustantanut Amerikan valloituksestani latin latia. Minulla on riittänyt töitä, ja se antoi minulle suurimmat mahdollisuudet. Silti ymmärrän hyvin niitä liikuntarajoitteisia, joilla ei omasta tahdosta riippumatta ole työpaikkaa. Kun tulohanoja ei ole, ei säästäminen onnistu edes valitsemalla kaupan hyllyltä makaroonipusseja kampasimpukoiden sijaan. En pidä omaa tilannettani itsestäänselvyytenä, ja tajuan olevani todella onnekas.

Tein päätöksen kirjoittaa matkastani. Samoin olen kirjoittanut myös tunnelmapalasia kotimaan konserttimatkoistani ja muista menemisistäni. Joku on varmasti nytkin sitä mieltä, että pahoitan mieliä ja muserran vaivalla rakennettua tietoisuutta siitä, ettei kaikilla liikuntarajoitteisilla ole valkoisia kauluksia. Päädyin ratkaisuuni joka tapauksessa yhdestä, tärkeästä syystä. Vuosia sitten elämässäni oli nimittäin aika, jolloin ajattelin elämäni olevan täysin turhaa. En uskonut saavani koskaan työpaikkaa, koska minulle sanottiin, etten tule saamaan työpaikkaa. En uskonut koskaan eläväni itsenäisesti omassa kodissa, koska minulle sanottiin, että olen liian riippuvainen muista. Kaikkein vähiten uskoin koskaan matkustavani Yhdysvaltoihin ja Las Vegasiin. Elin monta vuotta niin, etten liikkunut omasta huoneestani yhtään minnekään.

Jos voin olla jollekulle esimerkki, että elämässä voi saavuttaa mahdottomaltakin tuntuvia asioita, olen sitä mielelläni. Se auttaa korjaamaan myös olemassa olevia epäkohtia. 

  


1 kommentti :

  1. Hei,

    Kateus on kumma juttu, on ihminen mitä tahansa niin aina jonkun mielestä sillä on asiat liian hyvin ja itse taas kokee vääryyttää. Tai kommentoidaan, mitä kaikkea sitä tekeekän väärin ja miten voisi tehdä paremmin.

    Sulla oli lehtijutun perusteella onnistunut reissu. Ihan aistin fiiliksesi, kun vihdoin pääsit ulos kentältä auringoon Las Vegasissa! Reissusta saa varmasti energiaa vielä seuraavaankin vuoteen!

    Olet varmasti esimerkkinä muille- jatka vaan samaan malliin ja nauti elämästä :)

    VastaaPoista