lauantai 15. elokuuta 2015

Kosketuksia

Käyn paljon erilaisilla keikoilla. Kuulun myös niihin ihmisiin, joista on mukava jäädä keikan jälkeen ottamaan selfieitä esiintyjien kanssa, vaihtamaan heidän kanssaan muutaman sanan ja ehkä saamaan jopa nimmarin. Selfiehetket ovat tilaisuuksia, joissa törmään ilmiöön liikuntarajoitteisen koskettamisen vaikeudesta. Niissä myös usein kosketetaan. Seisoin taannoin nimmarijonossa, jossa konsertoinut artisti halasi ja kosketti kaikkia edelläni olleita ihailijoitaan, mutta otti minun kohdallani selkeän turvavälin - välissämme olevan porrasaskelman päältä.

Tämä ei edes ollut lajissaan ensimmäinen kerta. Usein selfierivissä käy niinkin, että yhteiskuvassa esiintyvän taiteilijan käsi lepää turvallisesti minun niskatuellani tai jollain muulla ei-varsinaisesti-minun-itseni-osalla, samalla kun katselen, miten vieressä jonottaneet kanssaihmiseni pääsevät poski poskea vasten - selfieihin.
 
Todennäköisesti kohtaamani artisti ei tarkoittanut mitään pahaa - hän meni vain tottumattomuuttaan häkellyksiin tietämättä, mitä minun kanssani olisi pitänyt tehdä. Ehkä hän todella pelkäsi fyysisen kosketuksen aiheuttavan minulle kipua.  Luultavasti häkellys esti häntä tajuamasta, että hän olisi voinut astua tuon porrasaskelman alas päästäkseen kanssani kasvotusten kuten muidenkin, askelman toiselle puolelle itsenäisesti nousevien ihailijoidensa kanssa. Hän ei kenties kyennyt siinä hetkessä ymmärtämään, että olin jonossa, koska pidän hänestä artistina. Kaikkien vähiten hän todennäköisesti osasi ajatella, millaisen ulkopuolisuuden tunteen tuo kohtaaminen minuun jätti.

Mutta miksi minä tästä asiasta möyhään? Miksi välitän niin kovin joistakin "typeristä julkuista", että kirjoitan heidän toimistaan blogiin? Kaatuuko maailma, jos minä en saa tämän vuoden Voice-voittajalta halausta?

Ei. Maailma ei kaadu huonosti sujuneeseen selfietilaisuuteen. Toki olisi mukavaa, jos tämä blogikirjoitus tavoittaisi myös julkisuuden henkilöitä ja muistuttaisi heitä suhtautumaan liikuntarajoitteisiin/muutoin vammaisiin faneihinsa aivan samoin kuin muihinkin. Tasavertainen huomiointi omalta idolilta on monelle iso juttu. Silti tämä asia koskee myös aivan tavallisia pulliaisia. Toisilleen käytännössä tuntemattomat ihmiset harvemmin halaavat toisiaan, mutta kosketuksiin kyllä joudutaan. Joskus on oltava kasvotusten, joskus on jopa kohteliasta kätellä. Turvavälin ottaminen tällaisissa tilanteissa on tökeröä. Tasavertainen huomiointi omalta lähimmäiseltä on monelle päivän isoin juttu.

Yksi valtakuntamme suosituimmista stand up-koomikoista tuli kerran kanssani yhteiskuvaan ja kysyi "Seisoksmä tässä näin?". Aistin kysymyksen taustalla olevan epävarmuuden oikeasta toimimistavasta, mutta hieno juttu oli kysymyksen esittäminen. Niin minäkin kehottaisin toimimaan, jos pelkää mokaavansa ihan totaalisesti. Eniten kehottaisin jokatapauksessa tulemaan lähelle ja koskettamaan. Kaiken muun ohella minulla on ihania kokemuksia myös selfietilaisuuksista. Erään kerran ison odottamattoman halauksen turkulaiselta, eläväksi legendaksikin mainitulta rockmuusikolta. En vieläkään ole pystynyt unohtamaan sitä, sen tuottamaa harvinaista iloa ja yhdenvertaisuuden kokemusta.

 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti