perjantai 10. heinäkuuta 2015

Merimursumustekala

Nähdessäni kokovartalokuvia itsestäni ensimmäinen ajatus on yleensä Voi luoja, miten olen läski! Se on kummallista. Ensinnäkin on nurinkurista, miten oma ulkomuoto voi ylipäätään tulla kenellekään yllätyksenä. Toisekseen oma ulkomuoto ei yleensä voi miellyttää täydellisesti omaa silmää, olipa se millainen hyvänsä. Miksei ihmisestä ole aikain saatossa kehittynyt olentoa, joka henkäisee peilin edessä Onpa piristävä yllätys,kun muistin itseni paljon rumemmaksi!

Monien tavoin minä kärsin myös kamerapötikkätaudista, minkä ansiosta en koskaan näytä valokuvissa rennolta ja luonnolliselta. Tämän lisäksi minulla on myös vailinainen asentotuntemus. Saatan omasta mielestäni olla asettautunut viehkeäänkin poseerausasentoon, mutta linssin läpi suodattunut todellisuus paljastaa minun olevan kuin merimursun ja mustekalan risteytys. Tämä piirre on ainoa, josta voin suurelta osin syyttää liikuntarajoitettani. Muut eivät kamerapötiköitymistäni tai aivan järkyttäviä läskimakkaroitani yleensä edes huomaa. Merimursumustekalat voi kuvaaja estää.

On olemassa paljon ihmisiä, joille ulkomuoto merkitsee paljon. He panevat usein merkille toisten ihmisten ulkomuodon silloin, kun se ei vastaa heidän omia käsityksiään miellyttävästä tai tarkoitukseensa sopivasta ulkomuodosta. Vielä kymmenisen vuotta sitten pidin luontevana supattaa esimerkiksi vierellä kulkevalle kaverille, miten mauttomat housut jollakin ohikulkijalla oli tai miten jonkun vatsamakkarat roikkuivat rumasti. Yksi elämäni tärkeimpiä käännekohtia on ollut ymmärtää, miten noloa se oli. Keskittyminen positiivisiin asioihin avasi paljon laajemman ja kauniimman maailman. Kaikki ei edelleenkään ole minun mielestäni esteettistä ja tai niin yhdentekevää, etten enää kiinnittäisi siihen millään tavalla huomiota, mutta olen oppinut enemmän toisten ihmisten kunnioittamisesta. Jokaisen ulkokuoren alla on elävä ihminen, ja joillain on toisenlainen tyyli kuin minulla itselläni. Kaikilla on siihen täysi oikeus. Kenenkään ulkomuoto ei minun supatteluistani tai mielipiteistäni muutu, joten vaivaisin sillä itseäni jokatapauksessa täysin turhaan.

Tietysti omasta kauneudestaan vaikuttuminen voi olla myös epätervettä itserakkautta. Ehkä terveessä minäkuvassa ei niinkään ole kysymys siitä, että pitää itseään kauniina, vaan siitä, ettei pidä itseään rumana. Tärkeä hetki oman minäkuvani kannalta tapahtui opiskeluvuosina. Olin rakastunut erääseen poikaan, ja poika, joka ei koskaan saanut tietää minun tunteistani, kertoi täysin yllättäen minun olevan kaunis. Kyseessä oli räjäytys, joka kumosi kertarysäyksellä jokaisen minulle lauotun "Kukaan ei koskaan tule pitämään sinua viehättävänä"-tyyppisen lausahduksen. Samalla se on myös osoitus siitä, mikä vaikutus negatiivisilla huomioilla on suhteessa positiivisiin huomioihin. Itsetunnon uudelleenrakennuksessa se oli silti vasta yksi jämerä palikka. Olennaisempaa oli ymmärtää, että omassa päässäni oli kaiken aikaa mellastanut mörköjä, jotka supattivat minun olevan vastenmielinen ilmestys.

Elämä olisi ehkä helpompaa, jos minulla olisi oikeasti vastaus tuohon, mitä hyötyä korkeasta ulkomuotoitsekritiikistä on evoluutiobiologiselta tai miltä hyvänsä kannalta. Nykytietämyksellä pystyn korkeintaan haastamaan mokoman. Tänä kesänä olen sonnustautunut leopardimekkoon. Tiedän, että se huvittaa selkäni takana joitakuita sen tähden, että kyseinen kuosi liitetään usein nuorekkuutta havitteleviin keski-ikäisiin naisihmisiin. Se on surkuhupaisaa, että joku on olevinaan jotain hienompaa kuin on, vaikka rupsahdus on jo ovella (samalla kun eräät sentään ovat aina tyylikkäitä kokomustassa!). Juuri siksi se onkin oivallinen asuvalinta. Kuosi minun päälläni ei todista mitään. Se nuorenna minua, se ei tee minusta puumaa eikä hienostoleidiä  - mutta minä pistän päälleni sitä, mikä juurikin minusta itsestäni tuntuu hyvältä. Eläinkuosissakin voi  rupsahtaa tietoisesti.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti