tiistai 16. kesäkuuta 2015

Näe tämä kesähaaste!

Toistan blogissa samoja asioita. Yksi tällaisista asioista on se, että vaikka Salatuissa elämissä on jo esitetty elävältä hautaamisia, yllätyssynnytyksiä ja homoraiskauksia, sarjassa ei ole ollut ainoatakaan liikuntarajoitteista hahmoa. Toiston syynä on, että liikuntarajoitteisuuteen liittyvä tabu on  totisinta totta, ja ilman sitä totuutta ennakkoluuloja olisi paljon vähemmän.

Nyttemmin olen pannut merkille saman asian myös kaunokirjallisuudessa, enkä vain sen keskeisissä hahmoissa, vaan ihan vain statisteissakin. Kirjallisuuden kaduilla ohi vilahtaa köpötteleviä mummoja, sylkeviä teinejä, kauppakasseja kantavia väsyneitä äitejä ja meluavia pikkulapsia. Elämän nurjaa puolta kuvastelevat puliukot ja -akat, jotka örisevät muovipussi tai kaljapullo kädessä ja kiristävät hermoja. Omissa lukukokemuksissani ohikulkija ei hurista ohi pyörätuolilla tai edes invamopolla.

Aina kun kuljen kaupungilla, vastaan tulee aina vähintään yksi pyörätuoli tai muu liikkumisen apuväline. Minä varmaankin kiinnitän asiaan ihan eri tavalla huomiota kuin ei-liikuntarajoitteiset. Tässä juuri onkin se asian ydin.

Liikuntarajoitteiset eivät pysyttele piiloissaan päivää karussa. Kyse ei ole siitä, etteikö kirjoittajien verkkokalvoille olisi koskaan piirtynyt liikuntarajoitteisia ihmisiä, vaan siitä, ettei tätä ihmisryhmää nähdä. Taustalla voi olla halu pysytellä tutuissa ja miellyttäviksi mielletyissä kirjoitusaineksissa, mutta myös puhdas tietämättömyys siitä, mitä pitäisi totuudenmukaisesti ja korrektisti kirjoittaa, jos kirjoittaisi esimerkiksi sähköpyörätuolia käyttävästä kadunkulkijasta, jonka jalkaterät näyttävät kiertyvän aavistuksen verran ulospäin. Kaunokirjallisuudessa on kuuleman mukaan olemassa myös sellainen kirjoittamaton sääntö, ettei mitään hirveän erikoisia tyyppejä pidä kirjoittaa kadunmiehiksi, ellei niillä ole jotain merkitystä tarinan kulun kannalta. Muutoin onneton lukijaraasu voi raapia päätään koko loppulukukokemuksen ajan ihmetellen, miksi siinä kadulla nyt ihan randomisti poukkoili se vammainen.

Sitten tulee vielä se villakoiran ydin. Ellei fantasiagenreä lasketa mukaan, kaunokirjallisuuden tarkoitus on kuvata todellisuutta. Harvempi silti muistaa, että kirjoissa levittäytyvä todellisuus on  vain se todellisuuspala, joka putkahtaa ulos kirjoittajan päästä. Jos kirjoittaja kokee, ettei esimerkiksi liikuntarajoitteista henkilöhahmoa voi kuvata totuudenmukaisesti huomioimatta liikuntarajoitteisuudesta aiheutuvan tuskan vaikutuksia hahmon sielunelämässä, se näkyy tekstissä.  Lukija saa vahvan mielikuvan liikuntarajoitteisuuden ja tuskan väistämättömästä yhteydestä. Se on jämerä rakennuspalikka ennakkoluulojen rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Liikuntarajoitteisuuteen iskostettu tuska- ja toiseusnäkökulma on vahingollinen myös liikuntarajoitteisille itselleen. Leimaantuminen vähemmän täyden elämän eläjäksi saa ihmisen itse toteuttamaan omaa leimaansa. Vaikka liikuntarajoitteisuuteen liittykiin omat erityispiirteensä ja myös omat tuskallisuutensa, tuskan kokemista ei voi panna suuremmuusjärjestykseen. Orgaaninen oheistuote osuu aika ajoin itse kunkin tuulettimeen. Se, miten vastoinkäymiset vaikuttavat ihmiseen, on yksilöllistä.

Pyörätuolissa istuva lammasfarmari voi olla yhtä realistinen romaanihenkilö kuin itsemurhaa hautova, laitoksessa asuva pyörätuolinkäyttäjäkin. Ensin mainittu kuvaa todellisuutta, jossa pyörätuolin ei anneta olla esteenä, ja se saattaa auttaa myös lukijaa havainnoimaan asioita kokonaan uusista näkökulmista. Niin paljon kuin kaunokirjallisuuden tehtävä onkin kuvata ympäröivää todellisuutta, onnistuessaan se myös muuttaa ihmisiä. Muutos tapahtuu ainoastaan rikkomalla vanhoja kaavoja. Kadulla vastaantulevat liikuntarajoitteiset ovat oikeata todellisuutta, jonka pois karsimiseen ei ole yhtä ainuttakaan järkevää syytä. Erikoisuus hälvenee vasta, kun se suostutaan näkemään tavallisena.

Lopuksi haluan heittää kesähaasteen kaikille lukijoilleni: Jos bongaat riippumattolukemistostasi liikuntarajoitteisia statisti-, tai sivuhahmoja, tai olet bongannut niitä jo joskus aiemmin, vinkkaa kirjasta minulle!   



3 kommenttia :

  1. Pitääkö olla statisti? Nääs kun Jeffrey Deaverin kirjassa Luunkerääjä on toinen päähenkilö halvaantunut kaulasta alaspäin.

    t. Hannu T. T.

    VastaaPoista
  2. Saa päähahmoistakin toki kommentoida! Päähahmoissa tuo mainitsemani "erikoisuus" on vain sallitumpaa ja näkyvämpää.

    VastaaPoista
  3. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone
    T. Satu

    VastaaPoista