tiistai 21. huhtikuuta 2015

Tykkäystauon tarpeessa

Tein havainnon: Minua ketuttaa nykyisin enemmän kuin ennen. Pohtiessani syytä tähän ilmiöön päädyin hyvin nopeasti ratkaisuun, ettei kettuuntuminen ollut aiemmin lainkaan mahdollista niin tiheällä aikavälillä, koska ihmisten aivopierut eivät hyökyneet koko ajan päin naamaa.

Nykyinen vuorovaikutuselämä perustuu siihen, että kaikkea voi ja pitääkin kommentoida. Siinä, missä kaksinappulaisesta televisiosta katsottiin ennen uutiset ja Napakymppi, pitää uutisissa ja viihteessä nyt olla osallisena kommentoimalla kaikkea somessa. Kommentoinnin sisällön suhteen ei ole syytä kursailla. Kaikki voivat kommentoida juuri sillä tavalla ja juuri niíne sanakääntein kuin kulloisessakin mielentilassa hyvältä tuntuu. Jokaisella on oikeus sanoa mielipiteensä!
 
Tein myös toisen havainnon: Minua stressaa. Pohtiessani syytä tähän ilmiöön päädyin ratkaisuun, että stressi on sidoksissa siihen valtavaan datamassatuotantoon, jonka sivutuotteena kaikki aivopierutkin syntyvät. Nettiin survotaan sisältöä peukutuksen toivossa. Laittoipa sosiaaliseen mediaan sitten kirjoituksensa eduskuntavaalien tuloksesta tai kuvan lounaaksi nauttimastaan tofuporsaasta, sillä halutaan herättää vastaanottajan huomio. Usein huomion toivotaan olevan positiivista. Some-kielessä puhutaan tykkäyksistä ja suosikeista. Joskus taas riittää pelkästään se, että sisältö leviää mahdollisimman laajalle. Sisältö voi itsessään olla huonoa, mutta hulppea somejakojen määrä voi synnyttää viraalihitin. Minun stressini on seurausta kaikesta tästä. Nettiin ei voi enää tunkea tavallisen tylsää sisältöä. Joka kerta, kun avaan sosiaalisen median, minun pitää olla todella nokkela ja hauska. Blogini pitäisi kerätä jatkuvasti uusia lukijoita, minun some-päivityksieni pitäisi pitää ilmoituspaneelit punaisina ja minun pitäisi olla jo tällä sometusmäärällä vakiokasvo jossain paneeliohjelmassa.

Jos olisin Vesa-Matti Loiri, lähtisin Inarinjärvelle kalastelemaan. Koska en ole, minun pitää keksiä jokin muu aivopieruilta suojainen paikka, jossa saan olla oma tylsä ja tyhmä itseni. Äkkiseltään mieleen tulee vain oma parveke, joskin sinnekin ulottuu langaton nettiyhteys. Aurinko paistelee sinne jo ihanasti. Siellä minä voisin myös kirjoittaa seuraavaa käsikirjoitustani rauhassa ja pidäkkeettömästi. Tosin pidäkkeettömyydestä voi olla mahdoton puhua, kun tekstivirta tyrehtyy siihen, että minun pitäisi tarkistaa Googlesta/Facebookista jokin tekstiin liittyvä asia. Kerran minulle kävi myös niin, että ystäväni alkoi avaamaan sydäntään someviesteissä kesken kirjoitusprosessieni, enkä pystynyt keskittymään kahteen eri asiaan yhtä aikaa. Lopputuloksena päätin antautua flow'lleni ja analysoida ystäväni ihmissuhdekriisit myöhemmin - jos siis olisin muistanut koko asiaa flow'ni jatkuessa myöhemmin. Tämmöisissä pattitilanteissa on hankala voittaa.

Olen edennyt blogitekstini viimeiseen kappaleeseen. Tämä on juuri se kappale, johon pitää koota jonkinlainen näppärä yhteenveto siitä, mitä ihmettä juuri suolsin ja tempaista jokin suuri, mieltä koskettava viisaus päälle. Teemaan sopien tuijotin äsken tyhjän välilyönnin jälkeen vilkkuvaa kursoria ainakin kaksi minuuttia, kirjoitin sen jälkeen lauseenpuolikkaan, ja deletoin sen samantien. Vasta sitten alkoi näiden kirjainten esiinmarssi. Voisin kirjoittaa tähän nyt vaikkapa niin, että kaikkien niiden, joiden mielestä sananvapaus on tärkeämpi kuin sanan vastuu tai oman mielipiteen esittäminen tärkeämpää kuin aivojen pito poissa narikasta, pitäisi pysyä kaukana parvekkeestani. Samaan syssyyn voisin todeta, ettei viraalihittien takojien pitäisi joskus mennä myös ulos, koska aurinko paistaa. Ennen kuin päätin, voinko oikeasti, tuijotin taas pari minuuttia sitä kursoria. Päättäkää itse.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti