sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Noidankehä

Koin ensimmäisen hormonimyrskyillä terästetyn ihastukseni, kun olin yläasteella. Se päättyi erittäin ilkeällä tavalla. Koin ystävien selkään puukottamisen ja porukasta ulos jättämisen melko pian sen jälkeen. Opin olemaan yksikseni, hillumaan avustajien kanssa ja rakastumaan romanttisesti ainoastaan teini-idoleihin. Olin 14 ja minulla oli vihko, johon päiväkirjasin pieniä sepustuksia siitä, millaista elämä olisi, kun olisin naimisissa kyseisen teini-idolin kanssa.

Tilanteeni huolestutti osaa niistä "asiantuntijoista", joita liikuntarajoitteisen ihmisen ympärillä häärii heti kohdusta ulos putkahtamisen jälkeen. Avustajat eivät olleet sopivaa seuraa minulle, koska tarvitsin ikäistäni seuraa. Minulla ei ollut sopivia harrastuksia. Minä en osannut vastata, kun minulta kysyttiin, missä haluaisin asua tulevaisuudessa. Minun pääkopassani viirasi, kun unelmoin julkisuuden henkilöstä.

Kaikki tietysti muuttui kuin taikaiskusta, kun minulle päätettiin järjestää uusi tosikiva harrastus ja aika psykologin vastaanotolle? No ei helvetissä.

Yksinäiselle, itsetuntonsa menettäneelle ihmiselle ulkopuolisten ihmisten järjestämät elämänkunnostustalkoot ovat pahinta mahdollista myrkkyä. Aktiviteettien aloittaminen uusien ihmissuhteiden saavuttamiseksi tuntuu teennäiseltä ja tekopyhältä. Pyydetään olemaan iloinen ja reipas, vaikka ei yhtään tunnu siltä. Oma erilaisuus korostuu, kun omaa paikkaansa on etsittävä varta vasten. Ihmissuhteet syntyvät itsestään, pakottamatta. Yksinäisellä on lisäksi vahva kokemus siitä, että niitä ei synny lainkaan. Tuntuu paremmalta vaihtoehdolta jäädä kotiin kuin mennä ulos väärinymmärretyksi. Oma elämä on taistelu, joka on jo valmiiksi hävitty.

On silti olemassa jonkinlainen ulospääsyreitti yksinäisyyden noidankehästä? Ainakin voin kertoa oman kokemukseni aiheesta.

Kaiken alfa ja omega on lakata ajattelemasta toisen parasta. Kannustaminen ja omat teot ovat hyviä neuvoja tärkeämpiä. Jälkeenpäin minun on helppo havaita, mikä kaikki johti omaan surkeaan noidankehääni. Minä kuulin, että tunteistani kuullut ensi-ihastukseni teki luonnollisesti elämästäni kurjaa, koska olin vammainen eivätkä vammaiset saa vastarakkautta. Minä en kuullut, että ihastukseni oli oikeasti läksytystä vailla oleva idiootti, ja asian olisi voinut hoitaa myös asiallisesti. Minä kuulin, että ainoa tapani nauttia romanttisesta rakkaudesta on päiväunelmoida julkisuuden henkilöistä. Minä en kuullut, että muutaman vuoden päästä teini-idoli osoittautuisi suureksi kuplaksi ja löytäisin oikeita idoleita ilman romanttista kiinnostusta ja tutustuisin sitä kautta oikeaan ensirakkauteeni. Minä kuulin, että haihattelin päiväunissani enkä osannut järkeillä tulevaisuutta. Minä en kuullut, että niin tekivät myös muutkin nuoret. Minä kuulin, että minussa on paljon erilaista eikä minua siksi hyväksytä. Minä en kuullut olevani hyvä juuri sellaisena kuin olen. Minä kuulin olevani kaunis, kun joltakulta asiasta kysyin. Minä en kuullut kehuja kauneudestani niin spontaanisti, että vastaanväittäminen ja kehujen vähättely olisi unohtunut. Minä kuulin, että mene sinne ja tänne, JOTTA saat ystäviä. Minä en kuullut, että mennään sinne ja tänne pitämään vaan kivaa. Minä tulen mukaan.

 Lopulta minulle kävi ihan hyvin. Lakkasin kuuntelemasta muita.
 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti