maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kehtaako sitä edes naamaansa näyttää

Hillun väkijoukon mukana pitkin lämmitettyä kävelykatua. Yhtäkkiä käännän päätäni ja huomaan vasemmalla puolellani tutun ihmisen. Hymyilen vaistomaisesti. Tarkistan samalla salaa vaatekertani istuvuuden, sillä yhtä salaa toivon näyttäväni  menestyneemmältä.   Tuttu ihminenkin hymyilee, mutta hieman varautuneemmin. Se johtunee siitä, että minä tunnistan hänet pelkästään valokuvan perusteella. Meillä on ollut kiivasta väittelyä sosiaalisen median yleisöfoorumeilla.

Tässä on tiiviiseen pakettiin ahdettuna syy, miksi minä en naamakirjassakaan näytä yleisölle naamaa ja käytän sitä totaalisen inkognito.

Haluan, että uusilla elämääni astuvilla ihmisillä on edes jotain jännitystä sen suhteen, kuka minä olen.  Kysymys ei ole siitä, että tahtoisin varsinaisesti salata asioita, mutta ajatus siitä, että kuka tahansa voi tietää tekemistäni ja ajatuksistani ilman, että olen itse niitä kertomassa, on ahdistava.

- Moi, olen Vappu-Tuuli!
- Joo, mä tunnistin sut internetistä.
- Kävin viime viikolla siinä konsertissa ja olen sen jälkeen etsinyt täydellistä hillopullareseptiä.
- Joo, mä luinkin kaiken tuon Facebookista!

Keskustelu ei varsinaisesti ole sosiaalisuuden multihuipentuma reaalimaailmassa. En myöskään halua, että vastapuoli pitää minua lähtökohtaisesti dorkana, koska nettifoorumeille kirjoittamani kannanotto on vaikuttanut nirppanokkaiselta ilman ääneen lausuttuja sävyjä, hymyiltyjä hymyjä ja painotuksia. (Niinkuin itse pidin kävelykadulla kohtaamaani kanssaihmistä lähtökohtaisesti dorkana.)

Nyt te varmaan sanotte, että valta on totaalisesti minulla. Minä yksinomaan päätän siitä, millaista sisältöä someen syydän. Voin suvereenisti deletoida kaikki tilini ja irtautua koko somesta. Paitsi etten voi. Naamakirjasta on tullut ensisijainen viestintäkanava perheen, ystävien ja työelämän kontaktien suhteen. Palvelun oma henkilömainonta pitää huolta siitä, että siinä sivussa näyn myös muille käyttäjille - minun itseni on pidettävä yksityisyysasetuksistani huolta. Jos haluan osallistua yleiseen keskusteluun, en voi mitään itsestäni syntyville mielikuville, mutta voin ainakin kätkeä asuinpaikkani, mielitiettyni ja viimeisen kolmen vuoden aikana laukomani ajatelmat muilta keskustelijoilta.

Olen luonnollisesti kuvaton silloinkin, kun nettideittailen. Aina silloin tällöin asia on kirvoittanut kommentteja huonosta itsetunnosta ja salailusta. Tokihan on olemassa se pyörätuoli, josta en halua heti ensimmäisenä olla informoimassa, mutta sen olemassaolo ei mitenkään ulotu deittimaailmassa eniten käytetyihin kasvo-otoksiin. Vastaavasti huoli siitä, että kasvokuvan, Googlen ja someverkostojen perusteella tehty salapoliisityö paljastaisi minut pyörätuolin käyttäjäksi ennen kuin itse olen ehtinyt asiasta kertoa, on häviävän pieni verrattuna siihen huoleen, että samalla salapoliisityöllä tonkii selville myös kotiosoitteeni ja työpaikkani. Tämän tiedän itse vastaavan tutkimustyön tiedonsaantimahdollisuuksia selvitelleenä. Myönnän.

Nyt te varmaan sanotte, että nettideitissä kuva on likipitäen välttämättömyys, kun kukaan ei halua sikaa säkissä seuranhakumarkkinoilla. Kuvaton ihminenhän voi olla vaikka parhaan kaverin äiti tai joku eroottisesti epäkiinnostava. Nettisuhteissa valokuva on usein tyystin erilainen kirjoitetun tekstin perusteella muodostettuun mielikuvaan. Paitsi, että nettipalveluun voi ladata ihan millaisen kuvan tahansa, mukaanlukien ne kuvat, jotka eivät edes esitä itseä. Monelle mielikuvan ja fototodellisuuden välisen kontrastin aiheuttama, monesti enemmän yllätys- kuin  varsinainen ällötysreaktio on niin rankka, että yhteydenpito katkeaa samantien. Olen itsekin saanut vastaavia reaktioita, mutta vanhemmalla iällä olen alkanut nukkua niiden kanssa yön yli. Samalla olen koettanut suhteuttaa kohtaamaani fototodellisuutta kaikkeen siihen positiiviseen, johon olen kiinnittänyt kirjoittelussa huomiota. Useimmiten kirjoitettu syväluotaus painaa vaakakupissa enemmän, eikä valokuvakaan näytä seuraavana päivänä yhtä pahalta.

Me nykymaailmassa elävät verkkoihmiset kaipaamme todellisuutta. Me tarvitsemme enemmän todellisia rakennuspalikoita omille käsityksillemme ja omalle identiteetillemme. Se vain pääsee liian monesti unohtumaan. Rakentaminen ja lopputuloksesta yllättyminen on yksi hienoimpia asioita elämässä. Kaikkea ei näe valokuvasta, vaan tarvitaan oikeaa keskinäistä kommunikointia, toisen ihmisen olemusta ja keskinäistä kemiaa. Sanon aina, että ulkonäöllä ei ole väliä. En ole muodostanut mielipidettäni siksi, että olen liikuntarajoitteinen ja haluan muiden näkevän minut pintaa syvemmältä. Muutoinhan minulla olisi huono itsetunto uskoessani, ettei minussa liikuntarajoitteisena ole muuta kaunista kuin sisin. En itse näe muissakaan ihmisissä kaikkea ulospäinkään näkyvää kauneutta pelkässä ulkonäössä. Väkijoukossa haluan olla kasvot muiden joukossa.
 

 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti