keskiviikko 17. joulukuuta 2014

17. joulukuuta

Taannoisen deittinettipönkimiseni seurauksena löysin miehen. Muutama vaihdettu sähköpostiviesti ja taustatarkistus riittivät osoittamaan, että mies ei ollut se, joka minun olisi pitänyt löytää. Seksi ykkösenä en ole kenenkään tutustumassa. Ongelma vain oli muihin netin vilkkusilmiin nähden se, että tämä kaveri yritti pitää sitkeästi yhteyttä heittämällä väliin ihan arkistakin settiä, flunssasta, kissan kanssa hengailusta ja joululahjaostoksien tekemisen vaikeudesta. Minä en vastannut. Olimme vaihtaneet sähköposteja vain muutaman kerran, joten en oikeastaan edes kokenut lopettaneeni mitään, joka ei koskaan ollut edes alkanut. Tiedän, miten tympeää on, kun pidempään jatkunut yhteydenpito päättyy ilman selitystä.

Sitten tuli se viesti, jossa kysyttiin loukkaantuneeseen sävyyn, enkö enää aikonutkaan jatkaa tutustumista. Vastasin totuudenmukaisesti, että kokemukseni mukaan jotkut miehet suhtautuivat kohteliaisiinkin alkuvaiheen pakkeihin paljon raivopäisemmin (muun muassa haukkumalla avohoitopotilaaksi) kuin yhteydenpidon hiipumiseen ja pyysin anteeksi. Sain vastauksena ymmärrystä ja jouluntoivotukset.  Nyt minua säälittää.

Yritän muistuttaa itselleni, ettei miehen sinnikäs kiinnostus johtunut minusta itsestäni, vaan luultavasti vain tietoisuudesta, että jossakin on joku naisihminen, johon on mahdollista tutustua. Rasittavaa silti on pohtia, mitä hyvää toisessa olisi mahdollisesti voinut olla. Olen kirjoittanut jonkin verran mysteeristä nimeltä mies. Luulen, että tämän kolumnin ansiosta osa arvoituksesta on ratkennut:
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1418360705391

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti