sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Tulisitko statussymbolikseni?

Kun ennakkoluuloiselta ihmiseltä loppuvat argumentit, jää jäljelle vain vihoviimeinen oljenkorsi: Elämä on epäreilua ja kaikki tekevät joskus epäkorrekteiksi luokiteltavia asioita (useine eri lausevariaatioineen). Synnitön toki heittäköön ensimmäisen kiven, mutta tietoisesti tapahtuvan piittamattoman käytöksen oikeuttaminen niinkutsutulla perisynnillä vesittää aika lahjakkaasti koko yleisen moraalin idean. Samalla logiikalla kuka tahansa meistä voisi esimerkiksi motata ketä tahansa meistä nyrkillä naamaan suojatien liikennevaloissa. Sitä paitsi raamatullisessakin maailmankatsomuksessa on se ydinajatus, että synnin tekeminen on inhimillistä niin kauan, kun sitä osaa myöhemmin aidosti katua.

Metsä vastaa niinkuin sinne huutaa. Ongelma vain on usein siinä, ettei kaikilla aina ole hajuakaan siitä, mitä metsään oikeastaan pitäisi huudella, ja mihin puihin se metsä rajoittuu. Kohtaan lähes päivittäin samantyyppisen pulman omassa rappukäytävässäni. Kun vastaan tulee tuntematon ihminen, joka hyvin suurella todennäköisyydellä saattaa vieläpä olla oma naapurini, alan hermoilla. Minulla ei ole aavistustakaan, pitäisikö vastaantulijaa tervehtiä vai ei.

Teini-ikäisenä minulle oli hyvin tärkeää, että alan seurustella liikuntaesteettömän miehen kanssa. Tietysti sen miehen oli syytä olla vielä komeakin. Sellainen suhde olisi nostanut minun arvoani. Olisin voinut huutaa muulle maailmalle, että ähäkutti, minäkin pystyn saamaan kunnon poikaystävän.

Se ei olisi ollut mitenkään tavatonta. Ihmisillä on usein tarve iloita kumppaniensa ulkoisista ominaisuuksista tavoittelemisen arvoisen ihmissuhteen indikaattoreina.  En ollut näkemykseni kanssa yksin myöskään siinä suhteessa, että asetin liikuntaesteettömyyden parinmuodostuskriteeristöni kärkipäähän. Monella muullakin liikuntarajoitteisella on ollut tai on samankaltaisia ajatuksia liikuntaesteettömän kumppanin välttämättömyydestä.

Ihmisen ulkonäkö koostuu todellisuudessa kahdesta eri osasta, pakollisesta ja itse muokattavasta. Pakollinen osa on suurimmalta osaltaan genetiikkaa ja muita ulkoisia ominaisuuksia, joihin itse ei voi vaikuttaa. Muokattava osa taas se, johon voi itse vaikuttaa esimerkiksi saksien, hiusväripurkin tai vaatekaapin sisällön avulla suurestikin. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista kysyä, mistä oikeastaan iloitaan seurustelukumppanin ulkoisista ominaisuuksista iloittaessa. Ylpeys siitä, että itseä rakastaa joku, jota on lykästänyt geneettisissä arpajaisissa ja hiustenleikkuun opettelemisessa kuulostaa tietysti täysin pölvästiltä verrattuna riemuun siitä, että itseä rakastaa yleisesti viehättäväksi koettu ihminen.

Nykyään olen havainnut, ettei ulkonäöllä ole parinmuodostuksessa osaa eikä arpaa. Se ymmärretään usein siten, että parisuhteen toinen osapuoli voisi olla jotenkin luotaantyötävä. Niin se ei ole. Kysymys on siitä, että oikea viehätysvoima kumpuaa aina sisältäpäin. Ulkoisesti samanlaiset merenvihreät silmät voivat tapittaa elottoman vihamielisinä eteenpäin tai tuikkia elämäniloa ja itsevarmuutta, ja ero näiden kahden välillä on silminnähtävä. Yhtälön täydentää näkymätön, mutta sitäkin todellisempi henkilökohtainen kemia.

Syntioikeutta, vastaantulijan tervehtimisen vaikeutta ja salonkikelpoista parisuhdepolitiikkaa yhdistää tietynlainen kastiajattelu. Tuntemattoman, potentiaalisen naapurin tervehtiminen tai tervehtimättä jättäminen pelottaa, koska vastauksena voi olla ääneen lausumaton kysymys siitä, miksi minä menen ja tervehdin tuntematonta. Usein olen tuijottavinani niin keskittyneesti eteenpäin, etten muka huomaa mitään, ihan vain siltä varalta, että vastaantulija ajattelisikin pahaa siitä, että jätän tervehtimättä. Joka kerta toivon toisen osapuolen tervehtivän ensin, jotta tietäisin, onko tervehtiminen ylipäätään ok.

Kun tervehditään, se on kivaa. Siitä tulee tunne, että kuuluu joukkoon. Ulkoisesti virheettömän seurustelukumppanin löytäminen voi myös luoda tunteen, että kuuluu itsekin kauniiden ihmisten joukkoon. Rakkauden sanotaan usein ylittävän kaikki rajat, mutta ihmiset itse rakentavat rajoja myös rakkaudelle. Se tarkoittaa käytännössä tiukkojen raja-aitojen pystyttämistä sille, keneen annamme itsellemme luvan edes tutustua.  Niin kauan, kuin "omia piirejä" ja omaa statusta pitää luonnollisina asioina, puheet esimerkiksi koulukiusaamisen ja syrjinnän vastustamisesta kalskahtavat tekopyhiltä. Jonain päivänä haluan olla onnellinen siitä, että vierelläni on mies, joka ymmärtää ja arvostaa minua paremmin kuin kukaan toinen tässä maailmassa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti