torstai 29. toukokuuta 2014

Nuoruus ei ole viidakkoseikkailu

Peruskoulun loppuvaiheilla vietin paljon aikaa yksin. Mietin ihmissuhteita, mutta uskallusta niiden rakentamiseen minulla ei juurikaan ollut. Päähäni oli iskostettu kirkkaasti se ajatus, että nuoruuteen kuului bailaaminen, uhittelu ja tietynlainen pinnallisuus, jossa liikuntarajoitteisuutta ei suvaita. Sanottiin, että kyseessä on se ikä. Piti vain malttaa odottaa toisten järkiintymistä iän myötä. Erityisesti parisuhteen muodostamisen vaikeutta korostettiin. Se oli asia, jonka kohdalla monet aikuiset pudistivat toivottomina päätään huokaisten, ettei sellaista tapahtuisi minulle ehkä koskaan. Tottakai minulla itselläni oli myös kokemusta julmista torjunnoista.

Sitten tapasin vammaisjärjestön välityksellä miehen, joka istui myös pyörätuolissa. Hän tiesi alusta alkaen myös minun pyörätuolistani, mutta halusi silti pitää yhteyttä. Sähköpostini täyttyi viesteistä, joissa hän kertoili miten mukava olin ja miten minun kanssani oli mukavaa kirjoitella. Hänellä oli myös samanväriset hiukset kuin silloisella ihannemiehelläni. Näppäränä tyttönä päättelin vuosisadan rakkaustarinan olevan nupuillaan. Ajattelin teini-ikäisen nuoren palavalla naiviiudella, että koska kerrankin olin tavannut miehen, joka ei millään tavalla hätkähtänyt liikuntarajoitteisuuttani, tämän täytyi olla minulle tarkoitettu. Päätin tehdä kaikkeni sen eteen, että me vielä seurustelisimme. Ihmissuhteethan vaativat toimiakseen lujaa tahtoa ja työtä. Samalla näyttäisin kaikille epäilijöilleni, että kyllä minäkin pystyin parisuhteen muodostamaan. Vimmaani ei alkuun hillinnyt edes se, että löytämästäni miehestä paljastui ajan oloon sangen kyseenalaisia piirteitä.

Hullustihan koko touhussa lopulta kävi.

Opin ensimmäistä kertaa karvaasti sen, etteivät ihmiset aina puhu totta. Tämä häpeällinen episodi elämässäni kuvastaa viiltävällä tavalla sitä, millaisia asenteita liikuntarajoitteisiin nuoriin kohdistuu ja mitä ne voivat saada aikaan. Jos minua yhä piinaa jokin tuolta ajalta, niin se on se, ettei minulla sanottu olevan myös oikeutta pitää puoliani. Kukaan ei sanonut minulle, että jos joku sanoisi minulle ikävästi, voisin irvailla takaisin. Kukaan ei ehdottanut keskusteluja asianosaisten kesken. Kukaan ei sanonut minulle, että jos saisin joltakulta pojalta liikuntarajoitteen takia pakit, minun ei pitäisi ottaa sitä itsestäänselvyytenä ja sulkea suutani. Kysymys ei ollut vääryydestä, vaan tavasta, jolla maailma makaa.  Viidakon lakeihin piti mukautua. Kukaan ei sanonut myöskään, ettei minun pitäisi pitää ensimmäistä minulle juttelevaa poikaa taivaan lahjoittamana ihmeenä ja tyytyä tarjontaan laadusta tinkien. Sattuneesta syystä olin liian ujo ja heikkoitsetuntoinen tajutakseni näitä asioita itse. On sanoinkuvaamattoman vaikeata tulla "takaisin esille", kun se ikä on väitetysti mennyt ohi, jos koko sen ajan on uskonut olevansa epämiellyttävä möhkäle.

Uskon yhä vakaasti, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka lapsellinen romanttisten enteiden etsiskely on taakse jäänyttä elämää.  Häpeällinen ihmissuhde-episodi osoitti myös sen, ettei kahden pyörätuolissa istuvan ihmisen välillä välttämättä vallitse sielujen sympatia eikä ympärillä liihottele kahdeksaatoista enkeliä, vaikkakin yksi punainen sarvipää saattaa kyllä löytyä. Tapaus iskosti tajuntaan myös sen, ettei oikea ihmissuhde lähde hiustenväristä. Tämä kaikki edesauttoi minua ymmärtämään rakkauden taas vuosia myöhemmin. En enää halua suhdetta, jossa kaksi ruumista kohtaavat toisensa, vaan kahden sielun kohtaamisen.

Kaikki on mahdollista, kun ei alistu muiden potkusäkiksi. Suu pitää avata.



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti