tiistai 15. huhtikuuta 2014

Oi nostalgia

Viime aikoina minusta on tuntunut usein sunnuntai-illalla siltä, että sydäntä on revitty rinnasta. Tämä johtuu siitä, että Maikkarin Tähdet, tähdet - ohjelmassa on esitetty biisejä menneiltä vuosikymmeniltä, etenkin 80-luvulta. Olen kasarilapsi ja minulla on ikuinen kaipaus lapsuuteni kultavuosille. Erityisesti kulttuuri on kaihoni kohteena. Toisaalta ei voi olla miettimättä sitä, millaista elämä 80-luvulla olisi ollut liikuntarajoitteisena aikuisena.

Jos nyt elettäisiin kuuminta kasaria, en kirjoittaisi tätä blogia. Internet ei vielä tuohon aikaan ollut yleisessä käytössä, saati että tietotekniikkaa olisi aktiivisesti hyödynnetty liikuntarajoitteisten apuvälineissä. Myös apuvälineteknologia on vuosien saatossa ottanut aimo harppauksia eteenpäin, ja vieläpä parempaan suuntaan. Internet on antanut monelle liikuntarajoitteiselle sauman saada äänensä kuuluville. Niille, joille liikkuminen ja muiden ihmisten kanssa kommunikoiminen on todella hankalaa, se on suonut tilaisuuden elää jopa vaihtoehtoisia elämiä virtuaalisessa muodossa. Vielä 80-luvulla integraatio eli liikuntarajoitteisen koululaisen sijoittaminen tavalliseen peruskouluun yhdessä vammattomien oppilaiden kanssa oli suhteellisen ennenkuulumatonta.

Asenteet ovat muuttuneet sallivimmiksi. Kaipaan sitä, jolloin cooleimmissa tietokonepeleissä seikkailivat realististen näköisten 3d-ihmishahmojen sijaista vain yksi pikselipiste ja yksi poikkiviiva, mutta en totisesti ikävöi ihmisiä, jotka vaihtavat terveyskeskuksessa vastaanottoaulaa peläten saavansa minulta liikuntarajoitteisuustartunnan. Kaipaan tasaisen nykymusiikkijytkeen tilalle loppuosassaan lentoon lähteviä mahtiballadeja, mutta en silti luopuisi hissillisestä nykyarkkitehtuurista. Tieto on oleellinen osa asennemuutoksien aikaansaamista. Nykyään me käytännössä hukumme informaatiotulvaan kymmenine televisiokanavinemme ja älylaitteinemme. Vihaan sitä, että sosiaalisessa mediassa on käytävä päivän mittaan useita kertoja tarkistamassa, onko omalle tilille kilahtanut yhtä ainutta uutta viestiä. (Silti teen sitä.) Itseasiassa uskon, että nykyajan ylitsevuotava informaatiotulva, sen välittämä kuva täydellisyyteen pyrkimisen välttämättömyydestä ja reaaliaikaisuuden aiheuttama tunne pienenkin odottelun sietämättömyydestä ovat yksiä syitä henkisen pahoinvoinnin räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miten hyvin liikuntarajoitteisia koskeva informaatio tavoittaisi ihmiset, jos televisioissamme olisi edelleen kaksi kanavaa. Vaihtoehtoinahan olisi ottaa vastaan se sisältö mitä on saatavilla - tai sulkea koko toosa. Silloin ennen ei muuten ollut edes kaukosäätimiä, joten kanavan vaihto tai television sulkeminen vaativat kumpikin liikkumista television luokse.

Jossain vaiheessa 80-luvun jälkeen joku äkkäsi, että vammaisuus syrjintäperusteena pitäisi kieltää. Jollain vammaistutkijalla syttyi myös lamppu sen suhteen, että vammaiset itse olisi syytä ottaa mukaan osaksi vammaistutkimusta. Muutos syntyy aina siitä, että vanhoja ajattelutapoja aletaan haastamaan. Se tarkoittaa usein menneestä irti päästämistä. Kehityksen on pakko kehittyä. Ongelmaksi se muuttuu silloin, kun vanhojen ajattelutapojen haastaminen vajottaa täydellisesti unholaan kaiken vanhassa piilevän hyvän. Sitä sattuu aina toisinaan. Joskus on ihan hyvä muistella menneitä. Muistoista iloitsemiseen me tarvitsemme nostalgiaa. Toivottavasti Olli Hermann ei leikkaa hiuksiaan ainakaan ihan heti.

Jos sinulla on kokemuksia liikuntarajoitteisena aikuisena elämisestä menneiltä vuosikymmeniltä, jätä kommentti. Tai jos kuulut niihin, joilla purkillinen Metsätähti-jogurttia oli päivän pelastus, anna kuulua itsestäsi!




3 kommenttia :

  1. Metsätähti jogurtti oli niin parasta! Sen haluaisin takaisin!

    VastaaPoista