tiistai 1. huhtikuuta 2014

Anna mun hermostua rauhassa!

Ihminen on hermokimppu. Elimistössämme risteilee kymmeniä eri pituisia hermoja, joiden tehtävänä on välittää hermoimpulseina kulkeva informaatio aivojen käsiteltäväksi. Tämä mahdollistaa kaiken tekemisen ja tuntemisen. Lisäksi kieleemme on vakiintunut ilmaisu "hermoilla". Sitä tapahtuu etenkin silloin, kun jännittää, stressaa tai pelottaa. Siinäkin mielessä jokainen meistä on hermokimppu, sillä jokainen meistä jännittää ja pelkää joskus, useimmiten vieläpä mitä oudoimpia asioita.

Tutkimusten mukaan suomalaiset pelkäävät puheen pitämistä enemmän kuin kuolemaa. En ihmettele. Jotkut jännittävät sitä hetkeä, kun kassaneidille täytyy sanoa marketissa päivää ja jotkut saavat spontaaniin oksennuskohtaukseen päättyvän paniikkireaktion nähdessään nurmikolla loikkivan sammakon. Yleistä kaikille jännitys- ja pelkotiloille on, että niitä hävetään suunnattomasti. Jos oman hermoamisen kohde on jokin niin arkinen asia kuin vaikkapa maaorava, saattaa hermoilija hyvinkin epäillä oman ajatuksenjuoksunsa kulkusuuntien normaaliutta. Vielä vähemmän absurdilta tuntuvaa pelkoa ja jännitystä halutaan näyttää muille ihmisille.

Hermoilu vahvistuu monesti, kun ympäristön huomaa kiinnittävän siihen huomiota. Olen elämäni aikana onnistunut kehittelemään itselleni läjän neurooseja juuri tällä tavalla. Ympäristöä on aina riittänyt, koska täriseminen yksin pimeässä vessassa on mahdotonta. Myöskään oma poikkeuksellinen lihastoimintani ei auta asiassa, vaan kaikki jännitystilani ovat useimmiten helposti ulospäin nähtävissä. Lähelläni on aina joku, jonka kanssa yllättävätkin paniikkitilanteet on jaettava. Erittäin tyypillistä on, että se joku ihmettelee, minkä ihmeen takia oikein panikoin. Pahimmassa tapauksessa se joku on nauranut ja olen tuntenut käyttäytyväni vielä naurettavammin. Tämä kaikki on äärimmäisen kiusallista, jos tuntemuksilleen ei itsekään tiedä ainuttakaan rationaalista syytä, saati olisi halukas analysoimaan koko asiaa.  Lopulta muiden reaktion jännittämisestä tulee suurempi hermoamisen aihe kuin alkuperäisestä jännästä, ja hermoilun aihe pysyy mörkönä.

Hermoilua helpottaa, kun saa hermota rauhassa. Jännittämistä ei voi lopettaa tietoisesti. Aikuiset ovat monesti taipuvaisia moittimaan lapsia turhasta sosiaalisesta arastelusta, ja naureskelemaan näiden hupsutuksille, jos aristelun kohde on maaoravan kaltainen arkipäiväisyys.  Mitä sinä nyt tuolla tavalla, ole reipas, taidat olla vähän ujompi tyyppi, voi sinua - tyyppiset lausahdukset ovat taatusti kaikille tuttuja jo hiekkalaatikon reunalta. Vaikka ne lausutaankin monesti hellyydellä ja hyvissä tarkoituksin, niiden sisältö viestii silti siitä, että vain vähäjärkiset hölmöt hermoilevat.  Lapsena kieltämättä kaipasin joskus kykyä pelastautua ylijännittävistä tilanteista esimerkiksi lähimmän huonekalun taakse, sen sijaan että minut olisi liikuntakyvyttömänä mätkäytetty suoraan pelon keskipisteelle järkipuheen ja siedätyksen voimaan vannoen. Opin  selviytymään jännityksistä vasta paremmin juteltuani muiden ihmisten kanssa siitä, mistä he hermoilevat. Tieto siitä, ettei ole hermoilunaiheineen yksin tässä maailmassa, tekee joskus pahimmastakin arkajalasta supersankarin.    




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti