torstai 16. tammikuuta 2014

Uskottavuuspiste

Kun näin elokuvan "I love you Philliph Morris", en tiennyt, miten suhtautua siihen. Filmi on sillisalaattimainen sekoitus draamaa ja komediaa, jossa Jim Carrey koheltaa Ewan McGregorin esittämään sellitoveriinsa rakastuvana ammattihuijarina. Rakkaus on niin roihuavaa laatua, että viimeksimainitun vapauduttua ensinmainittu pakenee vankilasta yhteensä neljä kertaa ollakseen yhdessä sydämensä valitun kanssa.

Keskustelin aiheesta homoystäväni kanssa. Hänen mielestään elokuva oli loistava, eikä taatusti vähiten siksi, että se oli ensimmäinen Hollywood-elokuva, jonka pääosissa on miespariskunta. Ihmettelin, miten ystävääni ei yhtään ärsyttänyt selkeä stereotyyppejä ruokkiva homokuvaus ja siihen liittyvä kreisihassuttelu. Käytin argumenttia "Ei kai nyt kukaan homo oikeasti ole sentään tuommoinen".

Myöhemmin tajusin tarkastelleeni elokuvaa heterona, joka odotti opetuksellisia ja stereotypioita purkavia näkökulmia. Ystäväni taas pystyi homona keskittymään paremmin huumoriin, koska hän tuntee omakohtaisemmin stereotypiat. Tarkoitan, että aitojen stereotypioiden lisäksi on aina myös tosiasioita, jotka ulkopuoliset kuvittelevat stereotypioiksi. Se on eräänlainen piste, jonka ylittäminen menee uskottavuuden tuolle puolen. Selvennän tätä asiaa parilla esimerkkitapauksella.

Käytin vuosi sitten keväällä yksityistä kotihoitopalvelua. Kotiini saapui latinalaisesta Amerikasta lähtöisin oleva nuori mies, joka ei puhunut juurikaan Suomea. Hän äkkäsi ensi töikseen cd-soittimessani olevan Adam Lambertin "For Your Entertainment"-albumin ja kiljaisi kuuluvasti innosta. Koska elettiin vapun jälkeisiä päiviä,  pöydälläni roikkui vielä myös pinkki höyhenpuuhka, jonka oli siihen laiskasti heitetty käytettyäni sitä työpaikan vappujuhlissa. Mies kietaisi sen kaulaansa, napsautti musiikin täysille ja kiljui ja hyppi tasajalkaa  ainakin yhden kokonaisen kappaleen ajan.

Totta vai tarua?

Luultavasti moni sanoisi tarua. Mietit varmasti, että kai nyt kotihoitopalveluissa on töissä ihmisiä, jotka tulevat sisään, tekevät ennalta sovitut asiat tasaisen varmasti ja lähtevät pois? Ymmärrän. Juuri niin minäkin kuvittelin, ennen kuin ylläkuvattu tapaus sattui minulle.

Entäpä sitten tämä:

Polveni vääntyi tapaturmaisesti luonnottomaan asentoon. Kipu oli eläimellinen, eikä kyseiselle jalalle saanut kunnolla varattua painoa. Vessassakäyminen oli hankalaa sen vuoksi. Yksi avustajistani irtisanoutui. Lääkäri tarjosi minulle kylmäpussia hoidoksi polveen, mutta sanoin, ettei se nyt oikein käynyt sillä pakastimeni oli hajonnut pari päivää tapaturmani jälkeen. Sen olisi voinut korjauttaa, mutta korjauttaminen olisi maksanut enemmän kuin uusi jääkaappipakastin. En ole ehtinyt perehtyä ominaisuus- ja hintavertailuihin. Sähköpyörätuolini joystick piti korjata tuolin vuosihuollon jälkeen.

Totta vai tarua?

Noh, te varmaan arvaatte jo edellisen perusteella, ettei tämäkään tarua ole. Kyseessä on tiivistelmä viime viikkoni tapahtumista. Polveeni sattuu yhä erittäin paljon.

Hyvä huumori on oikeastaan sellaista, että se irvailee juurikin stereotypioille ja ihmisille, jotka vaalivat niitä arkensa toimissa. Siinä, että liikuntarajoitteiset liikkuvat ja puhuvat hassusti tai homot kimpaantuvat hintti-sanan käytöstä, ei ole mitään hauskaa. "I love you Philliph Morris"-elokuvan kompastuskivi on siinä, ettei se luo eroja hauskojen ja koskettavien kohtausten välille saaden aikaan reaalistista kuvaa. Sekin sentään perustuu tositapahtumiin.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti