maanantai 30. joulukuuta 2013

Klikkaa muakin!

Tiirasin joulunpyhinä lahjapaketista löytämäni Klikkaa mua! -sarjan koko ensimmäisen tuotantokauden. Tunsin suurta nautintoa. Kyseinen nettideittailusta kertova draamakomedia on todentuntuntuisella arkikuvauksellaan ja hillittömällä huumorillaan yksi parhaita kotimaisia televisiosarjoja kautta aikojen. Sarjan uudet, toisen tuotantokauden jaksot alkavat helmikuussa 2014. Aloin kuvitella, mitä tapahtuisi, jos yksille esitettäville nettitreffeille saapuisikin pyörätuolissa istuva henkilö.

Pyörätuoleja ei useinkaan näy televisioruudussa parhaaseen katseluaikaan. Vielä vähemmän niitä nähdään niiden aiheiden tiimoilta, jotka käsittelevät ihmissuhteita, romantiikkaa tai seksuaalisuutta. Pahasti aavistan,  että jos pyörätuolitreffijakso tehtäisiin,  saattaisi se edetä kutakuihin tähän tapaan:

Liikuntaesteetön päähenkilö saapuu paikalle ja huomaa pyörätuolin. Ilme muuttuu lähestulkoon koomiseksi, ja katsoja voi kotisohvallaan äänekkäästi huokailla, että nämä treffit päättyivät ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Jakso seuraa päähenkilön epätoivoisia yrityksiä pyristellä itsensä irti tilanteesta. Sekin on vähän koomista. Kun jollain tasolla kohtelias poistuminen lopulta onnistuu, tilittää päähenkilö epäonnistuneiden treffien tuskaa ja osittaista huonoa omaatuntoa parhaalle ystävälleen.

Kohtauksen käsikirjoittajaa ei toisaalta voi moittia. Moni ihminen menisi tilanteessa lukkoon ja käyttäytyisi kuvatulla tavalla. Sarjoissa halutaan kuvata todellista elämää ja olla realistisia. Ongelma on vain siinä, että televisio rakentaa myös itse kyseistä realismia. Jos katsojille tarjotaan aina kuva siitä, että liikuntarajoitteisuus on jotakin luotaantyötävää, asiasta tulee hänelle fakta. Jos tarjolla on myös toisenlaisia käytös- ja tapahtumamalleja, joiden moraalista oikeellisuutta voidaan lisäksi painottaa, ollaan jälleen yhden askeleen ja renkaanvedon päässä yhdenvertaisuuden toteutamisesta.

Olen itse ollut kaksilla nettitreffeillä. Toisilla tapahtui totaalilukkiutuminen miehen kuviteltua, että puheet pyörätuolista olivat vitsi. Toiset sujuivat leppoisasti rupatellen, mutta päättyivät miehen puolelta ilman erkanemisen haikeutta, suhteen solmisen mahdottomuutta koskevien koottujen selitysten kera. Jos minä kirjoittaisin ylläkuvattua kohtausta hieman uusiksi, repisin inhonväristykset ja hersyvän huumorin päähenkilön hölmöydestä. "En voi ajatella seurustelevani pyörätuolissa istuvan henkilön kanssa, enkä tarkoita tätä loukkaukseksi" (No, loukkaus pysyy loukkauksena, vaikka kuinka vakuuttelisi, että sen lausuu tarkoittamatta sitä) . Näyttäisin myös, että tilanne muuttuu erilaiseksi, kun paniikki kaikkoaa. Päästäisin pyörätuolissa istuvan ihmisen viehätysvoiman parrasvaloihin. Aina ei tarvitse mennä "Kaikki on kuitenkin niin vaivalloista"-märehdintään, kun keinot toimivaan suhteeseen ovat löydettävissä lähempää kuin voi uskoakaan.

Uskaltaisinko toivoa jotakin näin vallankumouksellista Klikkaa mua! -sarjan uudelta kaudelta?

2 kommenttia :

  1. Asiat varmaan toimivat muilla ihmisillä muilla tavoin, mutta nettitreffailu ja treffailu ei ole minulla oikein koskaan toiminut. Oman parisuhteeni olen löytänyt ihmisen kanssa, johon tutustuin yhteisessä harrastustoiminnassa ajan kuluessa. Saatan ihastua ihmiseen yksittäisessä tapaamisessa, mutta en tutustua, ja treffailussa on vaikeaa löytää pätevää syytä investoida aikaa lähempään tutustumiseen, jos ainoa tavoite on löytää parisuhde.

    Toisessa ihmisessä voi vieroksuttaa jokin maneeri, pyörätuoli, pienikin ylipaino, ja moni muu asia, joiden yli voi päästä pidemmässä tuttavuudessa. Siksi uskon paremmin parisuhteiden löytämiseen harrastustoiminnasta, sillä siellä ihmisiä oppii tuntemaan ja yhteisessä harrastuksessa käy ilmi paremmin positiivisia puolia. Kirjapiireissä esimerkiksi ihmisen luonne korostuu helposti fyysisten ominaisuuksien yli ja ihmisestä näkee, että hän osaa lukea, osaa tulkita tekstiä, osaa arvostaa erilaisia asioita, osaa selittää asioita toisille - "sinulle". Myös ihmisen sosiaalisuus tulee hyvin esille.

    Muistan erään tapaamisen ihmisen kanssa, jolla oli epämuodostunut oikea käsi, jossa hän käytti mekaanista proteesia. Tämä piirre oli hänessä varsin näkyvä. Keskustelin hänen kanssaan erään tapahtuman coctail-tilaisuudessa. Tilaisuuden päätteeksi hän ojensi minulle kätensä puristettavaksi ilman proteesia. Jokin takaraivossani sai aikaan epäröimistä, jota en tiedä, huomasiko tämä ihminen, sillä ylitin siinä tuon reaktioni ja puristimme kättä hyvästiksi mainion keskustelun päälle.

    En tiedä, miten syvältä mielestä tämä epäröinti kumpuaa ja olisiko siitä päästävissä eroon. Se laukeaa, kun vastassa on omasta kokemuspiiristä jotenkin poikkeava asia. Sitä kautta argumentoiden varmastikin liikuntarajoitteisten ihmisten asemaa auttaisi, jos televisiossa olisi enemmän liikuntarajoitteisia ihmisiä.

    Aina ihmisiin tutustuessa joutuu kuitenkin kohtaamaan tuntemattoman. Itsetunto joutuu koetukselle. "Hallitsenko minä tämän tilanteen ja sen kaikki haasteet?" "Hyväksyykö tuo toinen minut?" Haaste on sitä suurempi, mitä enemmän erilaista ja outoa toisessa näyttää olevan ja sitä pienempi, mitä enemmän tuttua toisessa näyttää olevan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi. Olen samaa mieltä kanssasi nettideittailun tai ylipäätään sen tietyntyyppisen speed dating-kulttuurin luonnottomuudesta ja olenkin käsitellyt sitä useissa teksteissä. Tämän jutun pointtina oli, että televisiossa ei pitäisi aina mielistellä valtavirtoja, vaan näyttää myös tilanteita, joissa uusien tilanteiden kohtaamisesta selvitään "tyylipuhtaasti" ja korostaa niiden oikeellisuutta "maailma nyt vaan on tämmöinen" - asenteen sijaan. Epävarmuus on inhimillistä, mutta siinä jumittamisesta voi päästä eroon.

    VastaaPoista