tiistai 9. heinäkuuta 2013

Vihaa varmuuden vuoksi

Joitain vuosia sitten löysin kirjastosta elokuvan The Woodsman. DVD-kotelon takakansitekstissä kerrottiin harvasanaisesti, että kyseinen elokuva käsittelee vaiettua aihetta ja melkein tuhosi pääosaa esittävän Kevin Baconin uran. Olin lukenut lehtiarvostelut. Niiden perusteella tiesin, että Bacon esittää elokuvassa vankilasta vapautuvaa pedofiilia. Poikkeuksellisen filmistä tekee se, ettei Baconin hahmoa kuvata rikoksissa rypevänä ihmishirviönä. Keskiössä on riivattu henkilö, joka toivoo jonain päivänä voittavansa taistelun sisällään vellovaa pahuutta vastaan.

Epäilemättä The Woodsmanin takakansiteksti ei ole sattumalta ympäripyöreä. Toisaalta on vaikea sanoa, onko asioiden jättäminen mainitsematta niiden oikeilla nimillä vaivaantunutta vaivihkaista vaikenemista vaiko katsojan ovelaa kosiskelua, joka tuntuu epäreilulta. Vaikka elokuvassa ei näytetäänkään ainuttakaan seksuaalirikosta tai mässätä niiden yksityiskohdilla, se ei ole elokuva, jota katsomasta itsensä haluaisi välttämättä löytää  perjantai-iltana popcorneja mutustellen.  Lapsiin sekaantuminen on pahin mahdollinen rikos, jonka ihminen voi kyetä tekemään. Sitä ei voi hyväksyä, eikä siihen voi liittää ainuttakaan lieventävää asianhaaraa. Syy, miksi kirjoitan nyt tämän tekstin tähän blogiin on yksinomaan se, että pedofilia aiheena nostaa voimakkaimmalla mahdollisella tavalla esiin jotakin  ihmisluonnosta. Se kertoo tabuista ja niiden vaikutuksista.

Tabu on aihe, josta ei tahdota puhua. Useimmiten sen olemassaolo haluttaisiin unohtaa mieluusti kokonaan. Tästäkin huolimatta lähes jokaisella ihmisellä on tabun aiheesta omat määritelmänsä, käsityksensä ja tuntemuksensa.  Ennen The Woodsmania Kevin Bacon oli yksi arvostetuimmista amerikkalaisista näyttelijöistä. Suosio ja arvostus laskivat, koska pedofiilin rooliin asettuminen sai monet pohdiskelemaan, voisiko kukaan edes esittää jotakin niin iljettävää, ellei omassa tornissa liihottelisi paria mustaakin mustempaa lepakkoa. Vastaava ilmiö liittyy kiinteästi kaikkiin tabuihin. Ihminen on taipuvainen etsimään ainoastaan omia käsityksiään puoltavia aiheita, ja etsii niitä myös sieltä, jossa niitä ei loogisesti ajatellen edes ole. Mitä kielteisempiä tunteita aihe herättää, sitä herkemmin mielemme alkaa toimia. Voimme helposti päätellä esimerkiksi, että liikuntarajoitteisella, joka ei tiedä Turkin pääkaupunkia on myös kehitysvamma, tai että naapuristoomme muuttaneilla ulkomaalaismiehellä on taatusti pahat mielessä, koska kyseisellä hepulla on ollut myös naamallaan epäilyttävä ilme toissailtana lehtiroskiksilla.

Pedofiliaan liittyvät tunnereaktiot ovat niin voimakkaita, että pelkkä aiheeseen liittyvä vihjaus riittää herättämään vihaa.  Tekaistut seksuaalirikossyytteet, pedofilia mukaanlukien, eivät ole poikkeuksellisia Suomenkaan mittakaavassa. Usein niitä esiintyy esimerkiksi riitaisien avioerojen yhteydessä. Leimat saattavat olla ikuisia. Vaikka oikeus pääsikin tekaistun syytöksen jäljille, epäilyksen siemen saattaa silti olla peruuttamattomasti kylvetty. Jos emme itse ole olleet paikalla, emme voi tietää. Haluamme myös uskoa ihmiseen sen verran, että kyseenalaistamme toistemme kyvyn valehdella sumeilematta näin vakavasta asiastaIhminen, joka yrittää käsitellä pedofiliaa neutraalisti, asettaa päänsä usein enemmän tai vähemmän pölkylle. Olemme ehkä liian tottuneita siihen, että neutraalius ja inhimillisyys rinnastetaan aina positiivisiin asioihin, samalla kun ymmärrys tarkoittaa samaa kuin hyväksyntä. Ne eivät missään tapauksessa ole aina toistensa synonyymejä. Neutraali suhtautuminen naapuriin, jota tuleva ex-vaimo syyttää 8-vuotiaseen tyttäreensä sekaantumisesta, ei tarkoita sitä, että kyseinen naapuri pitäisi oitis kutsua syvää luottamusta säteillen lapsenvahdiksi. Se tarkoittaa sitä, että selvitämme asian todellisen laidan ennen kuin tartumme lihakirveeseen. Vihaaminen "varmuuden vuoksi" ei hyödytä ketään.

 Negatiivisen palautehöykytyksen keskellä The Woodsman sai myös kiitosta. Sitä antoivat pedofilian uhrit, joita elokuva auttoi käsittelemään paremmin sitä, mitä heille on tapahtunut. Uhrin näkökulmasta asiaan liittyy muitakin tunteita kuin viha, varsinkin silloin, kun hyväksikäyttäjänä on ollut joku toisaalta läheinen ja rakas ihminen, kuten oma sukulainen tai perheenjäsen. Perustellumpaa syytä sille, miksi pedofiliastakin pitää puhua asiallisesti ilman hysteriaa, ei ole olemassa. Se on pedofiliassa se tabu, joka pitää rikkoa, ei pedofilian hyväksyminen. Se on syy, miksi The Woodsman on tehty. Todennäköisesti se on myös syy, miksi Kevin Bacon otti vastaan elokuvan pääroolin. Tabut nostattavat helposti kiihkoa. Kiihko voi tehdä vaarallisella tavalla sokeaksi. Siksi on äärimmäisen tärkeää erottaa vahvojen tunnereaktioiden keskellä toisistaan oikeat syy- ja seuraussuhteet, fakta ja fiktio. Siihen tarvitaan tietoa. Ainuttakaan ongelmaa ei voida ratkaista ongelmaa tuntematta. Jos ymmärrämme pedofilian käsitteen, voimme tunnistaa sen jo ennen kuin rikosta ehtii tapahtua.

Riippumatta siitä, mitä vaikutuksia tällä blogitekstillä saattaa olla kirjoittajanuraani, haluan tässä lopussa ilmoittaa lukijoilleni, että tahdon yrittää kyseisen uran kehittämistä. Tavoitteenani on osallistua romaanikäsikirjoituskilpailuun, jonka deadline on syksyllä. Olen jo aloittanut käsikirjoituksen työstämisen, ja se merkitsee sitä, että jatkossa minulla on vähemmän aikaa blogille. En silti unohda näitä tärkeitä aiheita tai teitä, rakkaat lukijani. Te juurikin olette kannustaneet minua kokeilemaan siipiäni, ja teidän tukenne on minulle tärkeää. Hyvää kesää teille kaikille!     


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti