sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Ystävyyden ja kaveruuden erot

Äitini laittoi aikoinaan lompakkooni imagoltaan puhtoisen teini-idolin kuvan. Se oli äitini ei-niin-hienovarainen vihjaus siitä, että maailmassa oli olemassa kristillisessäkin mielessä hyviä viihdetaiteilijoita, jotka minun olisi ollut hänen mielestään syytä huomioida enemmän kuin omia huippusuosikkejani, jotka julkisuuskuvissaan liitettiin huumeisiin ja omituisiin naiskuvioihin. Nyt minä otin kuvan pois. 

Eräässä naistenlehdessä pohdittiin kerran, voiko ystävästäkin erota. Miielestäni kysymys on  hassu. Jos yli kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliittokin voi tulla tiensä päähän, on kai loogista, etteivät ystävyyssuhteetkaan aina onnistu. Seurustelusuhteita edeltää aina tapailuvaihe, jonka aikana kumpikin osapuoli tunnustelee, millainen ihminen vastapuoli on ja miten hyvin kumpikin tulee toimeen keskenään. Samanlainen vaihe on myös ystävyyssuhteissa, vaikka sitä ei useinkaan tietoisesti tunnisteta. Ystävyyden kehittymistä voi ajatella vaiheissa. Varsinkin naiset ovat taipuvaisempia kategorisoimaan suhteitaan ja tekemään eron tuttavien, kavereiden ja ystävien välillä. Tuttavia ovat yleensä ne, jotka tunnetaan ja joille voi moikata kadulla. Kavereiden kanssa voidaan käydä yhdessä hohtokeilaamassa ja keskustella asioista yleisellä tasolla. Ystävät ovat harvinaisempi ryhmä. He ovat henkilöitä, joille voi huoletta uskoutua ihan kaikesta, esimerkiksi  kotidivaanilla löhöillen tai  yhteisellä lomamatkalla. Luonnollisesti ystävyys alkaa tuttavuudesta, joka muuttuu ensin kaveruudeksi. Kaikille tuttavuussuhteille ei näin käy. Joskus ystävät, aivan kuten avioparitkin, muuttuvat vuosien saatossa niin, ettei yhteistä ajatusmaailmaa enää ole olemassa.

Olen itse joutunut eroamaan muutamasta kaverista vuosien saatossa. Pääsyy on useimmissa tapauksissa ollut se, että olen kokenut saavani toiselta osapuolelta vähemmän kuin itse annan. Monesti oma puhelimeni on soinut vain silloin, kun vastapuolella on ollut jotakin puutoslistalla. Joskus se, että olen omasta mielestäni kivana huomionosoituksena ostanut kaverini lempivaahtokarkkeja hänen tullessaan kylään, on saanut kaverin nostamaan kytkintä, koska hänen mielestään yritin liikaa. Murrosiässä muut menivät ostarille kiskomaan röökiä ja pussikaljaa ja minä raajarikkoisena tylsimyksenä jäin kotiin luukuttamaan mediassa mustaksi maalattuja muusikkojani. Joskus olen yksinkertaisesti itse huomannut, että voisin yhtä hyvin puhua hepreaa ja kaveri ymmärtäisi minua tasan yhtä paljon. Se on huono juttu varsinkin, jos tuntee mielipahaa ja alemmuutta joka kerran, kun kaveri avaa suunsa ennen hepreantuntia.

Ystävyyden sanotaan usein olevan romanttista rakkautta lujempaa. Se on totta. Todellinen ystävyys ei välitä pikkuasioista. Todellinen ystävä hyväksyy nekin asiat, jotka saavat possunpunaiseen kuplaan kääriytyneen deittipartnerin vilkuttamaan punaisia perävaloja. Todellinen ystävä on paikalla silloin, kun toisen hätä on suurin, ei vain niinä hetkinä, kun kaikki muut ehtivät jo hipsiä Amarillon happy houriin. Ilman yhteisiä näkemyksiä siitä, mitä ystävyys ja elämä ylipäätään on, ei koko jutusta tule mitään.

Karikoituneet ystävyyssuhteeni ovat ehdottomasti olleet niitä, joissa ei ole ollut kysymys todellisesta ystävyydestä. Ystävyydessäkin on tietyllä tavalla kysymys "sen oikean" löytämisestä. Se, että ystävyys päättyy tosiystävävaiheen saavuttamisen jälkeen, on mahdollista, mutta se on paljon harvinaisempaa kuin rakkauden päättyminen. Siksi ei ole tuulesta temmattu väite, että parhaimmat seurustelusuhteet saavat alkunsa juuri ystävyyden tapaan solmituista suhteista. Yksi henkisesti raskaimpia tilanteita mitä tiedän on tunne siitä, ettei voi olla oma itsensä. Erityisen raskasta se on, jos siihen liittyy vahva tunne siitä, ettei siitä, mikä itselle on tärkeää, rakasta ja inspiroivaa, voi puhua joutumatta naurunalaiseksi. Kenenkään toisen ei voi antaa sanella sääntöjä. Se tarkoittaa myös kuvien ujuttamista lompakoihin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti