lauantai 23. maaliskuuta 2013

Yhdessäoloa yksinään

Istuin junassa matkalla konserttiin. Oli perjantaipäivä, kello iltapäivän tunneilla  ja vaunu täynnä ihmisiä, matkaa edessä runsaat pari tuntia. Minuakaan ei ollut eristetty minkäänlaisiin erillisiin pyörätuolilooseihin. Myös invapaikkaavastapäätä oli kaksi tavallista penkkiä, josta toisella istui avustajani, toisella entuudestaan tuntematon matkustaja. Puitteet olivat mitä parhaimmat uusien ihmisten kohtaamiseen, mielenkiintoisiin keskusteluihin ja muuhun sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kukaan ei vaihtanut juuri sanaakaan.Valehtelematta vaunussa ei tainnut olla ainuttakaan ihmistä, jolla ei olisi ollut nappikuuloketta korvassa, läppäriä polvella tai älypuhelinta nenän alla.

 Itse en omista älypuhelinta tai muuta mobiilinettilaitetta, mutta huomasin itsekin miettiväni pariin otteeseen matkan aikana, olisiko Facebook-tililleni kilahtanut uusia ilmoituksia tai muistaisiko kukaan jännätä junamatkojeni onnistumista puolestani. Näin me useimmiten nykyään toimimme. Meillä on tarve olla koko ajan yhteyksissä muihin ihmisiin Facebookin, Twitterin ja tekstiviestien kautta. Sulkeudumme omaan virtuaalimaailmaamme ja tuijottelemme pikkuruisiin näyttöihimme viestittäen ympäröivälle reaalimaailmalle, että meitä ei nyt saa lähestyä, me olemme nyt sosiaalisia.    

Sama ilmiö näkyi myös perillä konsertissa. Ennen kuin pääesiintyjä oli noussut lavalle, loisti hämärässä jäähallissa meri tunnistettavia  sinivalkoisia ruutuja, kun yleisö päivitti Facebook-statuksiaan.  Moni sujautti profiilinsa myös reaaliaikaista valokuvamateriaalia kesken shown.

Herää kysymys, miten me enää voimme kohdata, jos emme enää oikeasti kohtaa. Entisaikoina ihmisten oli pakko ottaa kontaktia toisiinsa henkilökohtaisesti, koska minkäänlaisia vaihtoehtoisia maailmoja sen tekemiseen ei ollut. Junamatkoillakin saattoi kuulla mielenkiintoisia elämäntarinoita, jotta pitkä matka taittuisi joutuisammin. Matkoilta oli kiva palata kotiin tietäen, että joku on odottanut matkakertomusten kuulemista jo kahden viikon ajan. Vähemmästäkin voi ymmärtää, että entisaikoina oli "pakko" myös välittää enemmän.  Pelottavimmalta tämä kuulostaa niistä, jotka tarvitsevat erityisesti muita ihmisiä lähelleen.

Kirjoitan vielä  sanasen siitä konsertista, jossa olin. Adam Lambert oli sympaattinen esiintyjä, jonka äänenkäyttö on aivan omaa luokkaansa. Kesken konsertin hän pyysi yleisöä nostamaan käden ylös, jos on koskaan tuntenut olonsa erilaiseksi tai yksinäiseksi. Melkein jokainen nosti kätensä. Adam pyysi nostamaan käden, jos on koskaan tullut pilkatuksi sen vuoksi. Kädet nousivat taas.  Adam muistutti, että jos kaikki Itsensä yksinäiseksi tuntevat kerääntyvät yhteen, kukaan ei enää ole yksin. Tuskin asiaa olisi voinut paremmin tiivistää.

 Sitten kuultiin kappale Outlaws of Love. Siitä voi aistia Adamin omia, homoseksuaalisuuteen liittyviä tunteita, mutta erilaisuuteen liittyvät tuntemukset ovat samoja. Teen vapaan suomennoksen alle.

Ei paikkaa minne mennä
Pääsemmekö lähemmäs?
Ei, tunnemme vain sanan ei
Yöt käyvät kylmemmiksi

Hei, kaikki kyyneleet valuvat samalla tavalla
Me kaikki tunnemme tuskaa
Emme voi muuttua

Minne ikinä menemmekin
etsimme aurinkoa
Ei ole paikkaa missä vanheta
Olemme aina liikkeessä
Sanotaan että mädännymme helvetissä
Mutta en usko
Meitä on leimattu jo tarpeeksi rakkauden lainsuojattomiksi

Arvet tekevät meistä sen mitä olemme
Sydämet ja kodit ovat särkyneet
Voimme mennä hyvin kauas
Jos mielemme ovat täysin auki


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti