keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Maitopurkkisukset

Synnyin kultaisella 1980-luvulla kuukausia ennen virallista laskettua aikaa. Tulin ulos lapsiveden mukana niin kovalla vauhdilla, että kätilö säikähti ja kiljui apua. Tämä on tosijuttu. Olen miettinyt, että varmaan on usein niin, että millainen entrance, sellainen elämä. Moni on saanut slaagin, kun meikäläinen on tehnyt ensimmäisen sisääntulon, mutta suurimman osan aikaa tytöllä on säilynyt hyvä vauhti päällä.

Minulta kysytään usein, eikö minua koskaan harmita, kun toiset ihmiset kirmailevat pitkin maita ja mantuja, ja minä joudun vain istuskelemaan. Vastaus on ei. Luultavasti kyse on siitä, että liikkumaan olen silti päässyt, ja siksi toisekseen koneellisesti liikkumalla on aina ollut mahdollista saavuttaa lähes yhtä nopea vauhti kuin jalkaisinkin. Tietyt koneet on jopa tarkoitettu jalkatahtia nopeamman vauhdin hurmasta nauttimiseen. Yhden harmituksen tunteet pintaan nostaneen tapauksen muistan lapsuudesta. Näin vanhemman sisarukseni sivakoivan ohi suksilla ja huusin naama räässä, että mäkin haluun. Äiti tuli hätiin ja askarteli minulle maitopurkeista sukset. Ne pantiin jalkaan ja isä piteli pystyssä, minä pitelin porkkia. Tilanne oli ratkaistu.

Muistan myös, että jossain vaiheessa olin kateellinen sisarukselleni siitä, että heidän jalkansa olivat täynnä mustelmia, Minulla ei ollut yhtäkään. Mustelmilla oli tietysti jotakin tekemistä sen kanssa, että sisarukseni kirmailivat pitkin maita ja mantuja ja minä en. Sittemmin, kun aloin kasvaa jo sen verran kokoa, etten ollut enää sylissä kannettava, aloin samaan itsekin enemmän mustelmia. Huomasin, ettei niissä oikeastaan ollut kadehtimista, koska niiden hankkiminen oli viheliäisen kivuliasta. Tilanne oli ratkaistu.

Ala-asteikäisenä fysioterapiani keskeytti paikalle ilmestynyt puheterapeutti. Hän pyysi minua sihisemään kuin käärme, ja minä sihisin. Sen jälkeen puheterapeutti alkoi keskustelemaan fysioterapeuttini kanssa, kuinka ääni tulee minusta ulos väärällä tavalla ja kuinka olkapääni nousevat koholle kun sihisen. Silloin mietin itku kurkussa, mitä hiivatin väliä sillä on, miten minä sihisen. Sama jatkui tavallaan kaikilla lääkärikäynneillä, joita lapsuudessa riitti. Kuulin aina pitkiä, säälimättömiä analyysejä siitä, mikä minussa on poikkeavaa muihin ihmisiin nähden, ja miten sitä pitäisi karsia pois. Jos sellainen ei saa pientä ihmistä kysymään, miksei ole hyvä sellaisena kuin on, se on varmasti ihme.

Murrosikä tuli ja iski itsetuntoni lopullisesti kanveesiin. Niin kävi varmasti kaikille muillekin ikätovereilleni, mutta minä vaalin päässäni kuvitelmaa, että kaikki ongelmani ihmissuhteissa ja omissa heikkouksissani johtuivat yksinomaan siitä, että takamukseni alla oli pyörätuoli.

Itsetunnosta puhutaan usein tilana, joka saavutetaan jossain vaiheessa elämää tuskallisten kamppailujen jälkeen ja säilytetään kauhukokemusten karaistamana hamaan hautaan asti. Mielikuva on mielestäni suurelta osin virheellinen. Vaikka itsetunnolle voikin rakentaa tietynlaiset peruspilarit niin, ettei se hajoa joka kerta kun se horjahtaa pienestikin, se ei silti koskaan lakkaa horjahtelemasta. Elämä on jatkuvaa tasapainottelua oman itsetunnon kanssa. Kukaan ei ole koskaan täysin suojassa vastoinkäymisiltä, jotka voivat hajottaa itsetunnon, ja sen rakentelu täytyy aloittaa taas alusta.

Liikuntarajoitteisuus on asia, johon saattaa liittyä paljon itsetuntoa horjuttavia asioita. Silti liikuntarajoitteisuus ei ole asia, joka automaattisesti tekee ihmisestä heikkoitsetuntoisen tai muutoin yliherkän. Kriittistä asian kannalta on se, millaisessa ympäristössä liikuntarajoitteinen muuten elää. Jos perhe ja muu elinpiiri pystyy luomaan tunteen, ettei liikuntarajoitteisen tarvitse ryhtyä ylistysvirsien veisuuseen tullessaan kohdelluksi tasavertaisesti, vaan edellyttää tasa-arvoista kohtelua myös itselleen, eivät lääkärienkään syvätutkailemat viat ja puutteet jaksane lannistaa.  Itselläni kesti pitkään tajuta, että käsitys siitä, ettei minusta ollut liikuntarajoitteisena juuri mihinkään eli paksusti vain omien korvieni välissä. Muistan edelleen sen järkytyksensekaisen ihmetyksen, kun tajusin, että muillakin ihmisillä oli ongelmia. Mietin esimerkiksi, miksi jollain tuntemallani ikätoverilla saattoi olla täysin samanlaisia skismoja jonkun tuttavansa kanssa, vaikka tämä oli täysin liikuntaesteetön. Sitten tapasin myös pojan, myönnetään. Poika oli minua vuoden nuorempi, ja meitä yhdisti eräs asia, joka on minulle tärkeä. En mielelläni puhu tuosta asiasta syvällisesti julkisesti, koska siihen liittyy myös paljon kipeitä asioita, joita muiden ihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää. Poika ymmärsi minua, ja kohteli minua kuin ihmistä, ei kuten liikuntarajoitteista. Myöhemmin tiemme kuitenkin erosivat, koska en uskaltanut kertoa pojalle tuntemuksistani, jotka liittyivät vahvasti haluun syventää kaveruussuhdetta. Poika löysi tyttöystävän ja aloitti uuden elämän muualla. Tragediasta huolimatta jutusta jäi jälki, joka on kestänyt näihin päiviin asti. Niin kauan, kun itse uskoo omiin kykyihinsä, voi aina askarrella maitopurkkisukset ja hiihtää.

2 kommenttia :

  1. Olipa koskettava kirjoitus. Kiitos!

    Koen itse äitinä todella ikäviksi nuo lääkäri- ja terapiakäynnit, joilla joudun puhumaan lapseni kuullen hänen haasteistaan asiantuntijoiden kanssa. Eiköhän noita mitenkään voisi hoitaa niin, että lapsi olisi keskustelun ajan jossain muualla?

    VastaaPoista
  2. Uhhuh, olisinpa niin toivonut, että tuohon asiaan kiinnitetään nykyisin vähän enemmän huomiota. Luulisi, ettei olisi iso vaiva järjestää lapsi esimerkiksi johonkin leikkihuoneeseen siksi aikaa, kun aikuiset käyvät ongelmakeskustelut.

    Kiitos itsellesi kommentista!

    VastaaPoista