sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Yksittäisiä tapauksia

Tapaan aika ajoin uusia ihmisiä Internetin kautta. Yleensä en kerro vastapuolelle heti kättelyssä, että istun pyörätuolissa, koska haluan, ettei minuun tutustuta rajoitteen vuoksi, tai edes siitä huolimatta. Tapaustutkimuksen kohteeksi päätyminen ei ole miellyttävää,  saatikaan jos vastapuolta kiinnostaa tyystin normaalien päivittäiskuulumisten sijan esimerkiksi se, miten ihmeessä sain päivittäiset aamutoimeni ylipäätään hoidettua. Tai keskustelu päivän polttavista ajankohtaisaiheista vaihtuu vastapuolen esittämiin oletuksiin siitä, että olen varmaankin kohdannut taas jonkun ennakkoluuloisen ihmisen, koska mainitsin ohimennen kärsiväni "bad hair daysta". Aina toisinaan jälkikäteen lauottu tieto peffani alla hurisevasta nelipyöräisestä saa ihmiset hermostumaan. Reaktiot voi eritellä karkeasti seuraavasti:

a) vastapuoli ei voi käsittää, miten julkean musertaa heidän mielikuviaan sillä tavoin, kun he kovalla vaivalla ovat sellaisen ehtineet jo rakentamaan. Minä mietin, miksi vastapuoli on pannut kaiken mielikuviensa varaan. Virtuaalimaailmassa keskustelu rakentuu mielikuville, jotka todellisuus lopulta murtaa enemmän tai vähemmän.
b) vastapuoli aloittaa kyselyn, jonka aiheena on se, miten paljon rajoitteeni rajoittaa arkea. Minä mietin, mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee verkossa. Kun vastauksena on täysi kävelykyvyn puuttuminen, yhteydenpito katkeaa.
c) vastapuoli esittää suruvalittelun rajoitteeni puolesta. Minä nauran.
d) vastapuoli sanoo, että tuttavuutemme ei ole järkevä, sillä JOS hän JOSKUS jostain syystä päättäisikin vaihtaa magnaharrastuksensa eränkäyntiin, hän ei voisi eränkäydä kanssani. 

 Minulle itselleni on tärkeintä, että tutustun ihmisiin, jotka ymmärtävät netissä suosimaani "ihminen edellä" -lähestymistapaa. En tingi siitä. Silloin tiedän, että he ovat kiinnostuneita minusta itsestäni, eivätkä vain halua tyydyttää uteliaisuuttaan tai kiillottaa kilpeään suvaitsevaisena ihmisenä. Viitisen vuotta sitten tutustuin netissä yhteisen suosikkiartistin kautta mieheen, jolle kerroin rajoitteistani vasta jonkin ajan kuluttua. Mies sanoi: "Olen iloinen, että kerroit. Haluan sinun tietävän, että tämä ei muuta mitään. Jos jokin muuttuu, niin se, että pidän sinusta vielä enemmän". Kommentti on luultavasti kauneinta, mitä minulle on noissa tilanteissa sanottu. Ja avointa. Mies on kotoisin Englannista. Edelläkuvattu otanta on koostettu puuhtaasti kotimaisista aineksista.

Nuorena aikuisena istuin samoilla opistokursseilla erään Lähi-idästä tulleen tytön kanssa. Tyttö oli hiljainen, eikä osannut kovin hyvin suomea. Viimeisenä vuonna kirjoitimme kronikan. Luokissa kiersi sitä varten vihko, johon jokainen sai kirjoittaa jotakin kustakin opiskelijatovereistaan tälle varatulle sivulle. Lähi-idästä tulleen tytön sivu täyttyi sellaisilla kommenteilla kuten "Kuolema joukossamme". Pahoitin pahasti mieleni tytön puolesta. Päätin piristää häntä antamalla hänelle joulun aikaan erityisen "lomakortin"  ja osoittaa, etten ainakaan minä ajatellut samoin kuin nuo kronikkavihkoon raapustelleet. En ikinä unohda sitä, miten tytön suuret tummat silmät alkoivat loistaa, kun hän sai korttinsa.

Nyt joku ihminen vielä kehtaa väittää, että suomalaiset ovat ennakkoluuloisia ja rasistisia. Voinko minä äskeisten esimerkkien nojalla sanoa samaa? Nehän ovat yksittäisiä tapauksia, yksittäiselle ihmiselle satunnaisesti sattuneita. En voi sanoa. Yksittäistapausten, mukaan lukien omien kokemusten, perusteella yleistää vain täysi idiootti. Mutta yksikin yksittäistapaus vesittää jo yleistyksen, perusteet sanoa "kaikki", "aina", "ei koskaan" tai "Ei sitä ole voinut tapahtua sinulle, kun ei ole tapahtunut minullekaan". Yksittäistapauksista on puhuttava, jotta emme sorru moiseen syntiin ja voimme parantaa asioita. Ja ihanko totta jossain versoilivat taas herneet?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti