keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tarina taulusta, jossa oli väärä kuningas

Pidän muutamasta artistista, jotka jakavat vahvasti mielipiteitä. Heidän yksityiselämänsä käänteistä on kerrottu lehdissä varsin railakkaita tarinoita. Varsin tyypillistä on, että kun heidän kuvansa lävähtää jollekin Facebookin yhteisösivulle, jo muutaman minuutin kuluttua jokunen Pertsa Perähikiältä pykäisee kommentin, jossa on parilla yksittäisellä, useimmiten väärinkirjoitetulla adjektiivilla ilmaistu sitä, millaista sekopäätä kuva esittää. Heidän ulkonäkönsä ei myöskään ole aivan samantyyppinen kuin Simo Silmulla, joten he saavat konservatiisemmat hikoilemaan siinäkin suhteessa.

Minulla on suosikkiartistieni kuvia kotini seinällä nätisti tauluissa. Ne olen kyhännyt kokoon itse, koska artistejani ei ole aika vielä patinoinut kuten Elvistä tai Marilyniä, joiden naamatauluja myydään kaikissa hyvinvarustetuissa putiikeissa sisutuselementtinä. Ja onhan se kiva  kellahtaa iltaisin nukkumaan, jos sänkyä vastapäiseltä seinältä hymyilee joku kaunis poika, vaikkakin vain kaksiulotteisena. Kun artistin musiikkiin ja persoonaan on tykästynyt, se ei ole vain riippuvaa lihaa, joten minäkin siedän katsella heitä myös paidattomina.

Joudun aika ajoin kutsumaan kotiini täysin tuntemattomia ihmisiä. Se on välttämätöntä silloin, kun rekrytoin itselleni uutta avustajaa tai minun täytyy hälyyttää itselleni täysin ulkopuolista apua, kun vakituiset avustajani ovat esimerkiksi sairaana. Hyvin usein ensimmäinen asia, jonka kotiini olosuhteiden pakosta tunkeutuvat muukalaiset huomaavat, ovat minun sisustukselliset tauluni ja edistyksellinen kahvinkeittimeni.

Kahvinkeittimeni saa yleensä aikaan ihailun henkäyksiä, artistini kuvat henkäyksiä. Tavallisesti nämä viimeksimainitut henkäykset käsittelevät sitä, miten vastenmielinen ja yhteiskunnallisesti  tai whatsoever epäkorrekti kuvassa esiintyvä henkilö heidän mielestään on.  Yleensä olen vähällä karjaista "BANZAI!" ihan vain tarkistaakseni, etten ole jonkun selittämättömän ihmeen kaupalla muuttunut näkymättömäksi niin, että makuni arvostelu rikkoisi enää kohteliaisuussääntöjä.  

Jo lapsesta asti meille on opetettu, ettei aivan kaikkia asioitaan kannata kailottaa koko maailmalle. Se on järkevää. Sellaiset asiat, joita ei välitä niin  huutaa keskellä kauppatoria, kannattaa hoitaa ihan vaan kotioloissa. Kotiaan esittelevät (arvostelulle asettavat) naistenlehdissä usein vain pahimmat julkkistyrkyt. Mutta mitäs sitten, jos kotioloissakin on aina silloin tällöin uteliaita silmäpareja ja kärkkäitä suita? Monelle tämä on skenaario, jota ei osaa edes todenmukaisesti kuvitella. Postimies ei koskaan taivastele postiluukusta, että kylläpä tästä huoneistosta kuuluu hassuja ääniä joka kerta kun Hesari jaetaan. Kerrossiivoja ei hihku, että moiset korvakorut ovat varmasti kalliit ja ties millä rahalla ostetut.  Omaan kotiini tulevat tuntemattomat eivät ole sukulaisia, eivät ystäviä eivätkä edes tuttavia. He tulevat kotiini töihin. He viipyvät vain hetken. Heidän pitää tehdä työnsä. Ammattitaitoa ei ole pelkästään se, että tekee työnsä hyvin. Ammattitaitoa on se, että tekee hyvin työnsä, ja vain työnsä. Pertsalle kerrottakoon terveiset, että sinua voi myös kuvata samoilla adjektiiveilla. Epäreilua? Sinut tunnetaan tasan yhtä henkilökohtaisesti kuin parjauksesi kohteenkin. On siinä tietty ero, ajatteleeko lähtökohtaisesti positiivisesti vai negatiivisesti. Keitä vaikka kahvit.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti