torstai 27. syyskuuta 2012

Vali vali

Ihmisen pitää aina valittaa jostain. Se on sääntö. Jos ihminen sanoo, että kaikki on hyvin eikä muuta voisi oikeastaan toivoa, on hän muitten mielestä useimmiten pikkuisen hönö, leuhka tai yksinkertaisesti vaan valehtelija. Tai sitten kaikkia edellämainittuja.

Ilman valittamista olisi tylsää. Mistä sitten keskusteltaisiin, jos ei voi manata huonoja kelejä, vessanpytyn renkaan ylös jättävää poikaystävää tai tekemällätehdynoloisia uutuussarjoja. Vistoon katsottaisiin naista, joka saapuu body bump -tunnille hihkuen, kuinka virkistävä onkaan syyssade ja maailman ihanin poikaystävä odottaa häntä kotona Heikki ja Mikko show digiboxin kovalevyllä.

Toki valittaminen on taitolaji. Se pitää osata annostella oikein. Kukaan ei jaksa tyyppiä, jolla mikään ei koskaan ole hyvin. Pitää ripotella sekaan myös positiivisia asioita, kuitenkin aina sillä tavoin, että kuuntelijalle käy selväksi, ettei positiivisten asioiden missään tapauksessa kuvitella olevan pysyvä asiantila.

Kirjoitin tämän pitkähkön alustuksen siksi, että aion kertoa onnentuntemuksesta, jonka sain eilen kömpiessäni sänkyyn vällyjen alle. Tuntemus aiheutui siitä, että olin saanut aiemmin päivällä hammaslääkäriltäni vaaleanpunaisen hammaslankaimen. Voiko sellaisesta muka tulla niin ylettömän onnelliseksi? Kieltämättä ihmettelin asiaa itsekin. Sitten ymmärsin, ettei kyse ollut mistään äkillisesti puhjenneesta hammashygeniaeuforiasta tai edes lankaimen viehättävästä värisävystä, vaan siitä, että olin taas saanut uuden välineen, jolla voisin suoriutua arkisesta askareesta paremmin ITSE.

Minä herään aamulla töihin, käyn hammaslääkärissä, ja palaan illalla rakkaaseen kotiin laatusarjojen pariin. Se ei ole pikkukivaa arkea, vaan rouheaa perusarkea, josta vastuussa olen yksinomaan minä. Ja se tuntuu paremmalta kuin mikään. 

Tällä hetkellä olen muustakin syystä onnellinen. Mutta en toki ala lätistä enää siitä. Siis onhan leffalippujenkin hinta nykyään ihan älyttömän pilvissä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti