lauantai 19. toukokuuta 2012

Tuhkimo-syndrooma

14-vuotiaana olin horjuttamattomasti sitä mieltä, että miehellä pitää olla siniset sillmät ja punainen BMW ennen kuin sen kanssa voi edes harkita seurustelevansa. Olinko tosiaan pinnallinen, sinä kysyt? Enkö ollut siitä vaiheessa vielä saanut ainuitakaan teinipakkeja, jotka perustuivat puhtaan brutaalisti pelkästään ulkomuotooni ja repivät sieluni traumaattisesti tuhannen pirstaleiksi? Totta kai olin, ja vaikka millä mitalla! Mutta eivät ne minulle opettaneet mitään siitä, että pelkkään ulkonäköön tiiraaminen ja yleinen suvaitsemattomuus on kaikin puolin hanurista. Minulla oli Tuhkimo-syndrooma.

Tuhkimo on vähäosainen, kaltoinkohteltu hyvä tyttö, jolla käy viuhka. Valtakunnan ykköspoikamies alkaa välittömästi piirittää häntä, ja muut naimaikäiset neitokaiset jäävät kateellisina nuolemaan näppejään. Tietysti kuka tahansa toivoisi kohdalleen samaa. Hyvitystä kaikesta koetusta kärsimyksestä. Sitä, että saa jotakin sellaista, minkä muut ovat todenneet olevan täysin sinun ulottumattomissasi sinun ulkonäkösi tai sosiaalisen asemasi takia. Kauneutta. Tasoa. Ikäänkuin kauneus ja taso olisivat toistensa synonyymeja.

Ihmisellä on aina omat käsityksensä siitä, mitä hän ansaitsee. Kaikki epäidyllinen on yleensä pois noista käsityksistä. Tahdomme prinsessoja ja prinssejä. Pitäisi sitä kehdata näyttää kavereillekin, tai mieluiten vielä Sports Illustrated-kanteen. Vammaisen lapsen synnyttänyttä tuoretta äitiä ehkä ahdistaa. En minä tällaista nyyttiä tilannut. Minulle pitäisi käydä kuin Tuhkimolle. 

Tuhkimo-syndrooma on pirullinen oireyhtymä, joka estää ajattelemasta pintaa syvemmälle. Siitä kärsii jossakin muodossa jokainen jossakin elämänsä vaiheessa, mutta onneksi siitä voi parantua. Minäkin paranin. Oman prinssini tunnusmerkkejä ovat nykyään etunenässä huomaavaisuus ja huumorintaju. Pihaan se voi tulla vaikka Ladalla, ja sen silmät voivat olla vaikka kumpikin eriväriset. Sainko kärsiä muiden ihmisten pinnallisuudesta niin monta kertaa, että elämänkatsomukseni muuttui? Se olisi loogista. Mutta niin se ei välttämättä ole. Jos löytää prinssin, jolle omat vanhemmat eivät suo puolta valtakuntaa, kasvattaa letin jota pitkin armas voi kiipustaa kivitorniin. Kun hämmennys vammaisen lapsen synnyttämisestä hälvenee äidin mielestä, herää rakastava leijonaemo. Ihmisestä ei tee suvaitsevaista se, että häntä itseään ei suvaita, vaan se, että hän rakastuu ylitsevuotavasti ja ehdoitta johonkuhun, jota ei suvaita.

Ai rakastuinko minä sillä tavalla? Kyllä. Ja rakastan vieläkin.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti