lauantai 25. helmikuuta 2012

Nimmarijonossa

Omien idoliensa tapaaminen on aina sykähdyttävä kokemus. Se tunne, kun pääsee lausahtamaan pari kehaisevaa sanaa Idol Ihkutuiselle, jota yleensä pääsee syynäämään vain televisioruudun läpi perjantai-iltaisin ja herra Ihkutuinen on asiasta vielä hyvillään, on hyvä tunne. Huomioikaa pinkki fontti.

Nimmarijonossa on aina hirveän jännittävää. Useimmiten rakossa alkaa poltella vietävästi. Minulla on nimmarijonoissa lisäksi aina se pelko, ettei nimmarien antajalla olekaan enää kortteja jäljellä, kun minä pääsen vuoroon. Nimmari pitäisi silloin ottaa omaan kehoon. Olen varma, että lausahtaisin ponnekkaasti "No, vetäise sitten käteen!".

Viime viikolla katsoin naapurini muuttopuuhia ja mieleeni juolahti, millaista olisi  jos herra Ihkutuinen muuttaisi yllättäen tyhjään huoneistoon. Ajatus tuntui kutkuttavan hauskalta hetken, mutta sitten tajusin sen olevan karsea. Miten ihmeessä voisin kuunnella rentoutuneesti suosikkilevyjäni, jos tietäisin niiden laulajan lymyävän parasta aikaa seinän takana? Kai oman äänensä jatkuvasta pakkokuuntelusta nyt saa jotain komplekseja. Entä miten voisin innostuneesti valmistautua illan keikkaan, kun näkisin solistin naaman harva se maanantai porraskäytävässä matkalla maitokauppaan? Tai miksi enää katsoisin telkkaria perjantai-iltaisin, kun idolinsa typerimmätkin mielipiteet kuulee kätevästi seinänkin läpi?

Minä rakastan musiikkia yli kaiken. Artistit sulostuttavat arkea. Sen tähden niihin täytyy olla olemassa turvarako, että nimmarijonossa on edelleen kivaa. Tietysti heidän täytyy muistaa varata iso määrä kortteja.

1 kommentti :

  1. Jospa se fiilis vain syvenee sen jälkeen kun artistista tulisi myös ystävä?

    VastaaPoista